ÄÄNESTÄMINEN ON VÄHIMMÄISVAATIMUS!

PYSTYYKÖ OPISKELIJALIIKE TEKEMÄÄN ENEMMÄN?

“Älkäämme taantuko, vallankumous on tehty – jatkakaamme sitä!” Luki opiskelijaliikkeen kylteissä Vanhan valtauksen aikaan vuonna 1968. Jatkuiko vallankumous kuitenkaan?

Opiskelijaliikkeen aktiivinen vuosikymmen jatkui läpi 70-luvun, jonka jälkeen hiljeni ja liikehdintä muuttui lähinnä reaktiiviseksi. Opiskelijaliike kuitenkin 1990- ja 2000-luvulla näytti, että tarvittaessa se kykenee toimimaan liikkeenä – 90-luvulla saatiinkin kolmikanta Helsingin yliopistoon. Mutta miltä näyttää opiskelijaliike 2020-luvulla? Voimmeko enää puhua edes liikkeestä? 

2020-luvun opiskelijat elävät uusliberaalien vaatimusten ristipaineessa. Työmarkkinoiden prekarisaation aikaansaama epävarmuus tulevasta toimeentulosta yhdistettynä uusliberalismin lupaamaan, kovalla työllä ja itsensä hallinnalla saavutettavaan menestymiseen kääntävät huomion yksilöihin. Jatkuva epävarmuus saa panostamaan yhä enemmän henkilökohtaisen tulevaisuuden turvaamiseen, eikä aikaa jää nykytilanteen kyseenalaistamiselle.

Individualismia korostava uusliberalismi puhuu jo itsessään joukkovoimaan perustuvaa liikehdintää vastaan. Opiskelijaliike vaikuttaakin taantuneen epäpoliittiseksi haalarikansaksi, jonka viime vuosien suurimpina saavutuksina voidaan pitää demokratian minimiehtojen täyttämistä – yhteislähtöä äänestämään. 

Rohkeaksi ja kriittiseksi avaukseksi äänestämään jonottavaa haalarikansaa on vaikea nähdä.  Opiskelijaliikkeen vaikuttaminen on yhä enemmän suljettujen ovien takana toimivaa lobbausta sekä asiantuntijavallan kautta tapahtuvaa hallitustoimintaa. Poliittiset voimasuhteet saavat muutoksia aikaan hitaasti. Edustajiston kokouksien vuosisykliä ohjaa pitkälti lukemattomien asiakirjojen päivitysrumba, jossa poliittinen vääntö on lähinnä semanttista.

Siksi tarvittaisiinkin virallisten päätöselinten ulkopuolista liikehdintää. Mutta miten toimia sen avaajana? Opiskelijoiden asemaa on heikennetty vähän kerrallaan, mikä on pakottanut opiskelijat sopeutumaan jatkuviin paineisiin ja vaatimuksiin. Uusliberalistinen hallinta on opettanut opiskelijat itse riistämään itseään, minkä lopputuloksena on äänestysjonoon verrattuna moninkertainen jono opiskelijoiden mielenterveyspalveluissa. Tällöinkin huomio on yksilöiden kasvavassa pahoinvoinnissa ja mahdollisten terapiapalvelujen lisäämisessä. Systeeminmuutos ei käy mielessäkään, kun lääkkeeksi tarjotaan keinoja ahdistuksen kontrolloimiseen ja alati kasvavaa oman mielen hallintaa.

Opiskelijoiden kannustaminen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen on tärkeää ja massaäänestystapahtuman perusteella vaikuttaa tässä onnistuttiin. Äänestysyhteislähtö on kuitenkin enemmän opiskelijoiden osallistamista kuin opiskelijaliikkeen muutokseen pyrkivää liikehdintää. Viesti siitä, että ”äänestäminen on opiskelijoille on tärkeää” ei  yksin riitä. Ollakseen kriittinen ja yhteiskuntaa uudelleen järjestämään pyrkivä, ollakseen liike alkuunkaan, on opiskelijaliikkeen vaadittava, oltava rohkea, äänekäs, röyhkeäkin. Liikkeen on kyettävä luomaan vaihtoehtoisia todellisuuksia, innostamaan ja kannustamaan unelmointiin. Ottamaan tilaa keskusteluissa, tiloissa ja uusissa todellisuuksissa.

Ollakseen kriittinen ja yhteiskuntaa uudelleen järjestämään pyrkivä, ollakseen liike alkuunkaan, on opiskelijaliikkeen vaadittava, oltava rohkea, äänekäs, röyhkeäkin. Liikkeen on kyettävä luomaan vaihtoehtoisia todellisuuksia, innostamaan ja kannustamaan unelmointiin. Ottamaan tilaa keskusteluissa, tiloissa ja uusissa todellisuuksissa.

Opintorahan nostaminen sadalla eurolla opiskelijaköyhyyden poistamiseksi on opiskelijoiden yhteiseksi viestiksi hyvä alku. Se ei kuitenkaan korjaa aliresurssoitujen koulutusalojen rahoitusta, korkeakouluihin pesiytynyttä tulosohjaavuuden logiikkaa tai leikkauksia opetuksen tasosta. Se ei palauta yliopistojen autonomiaa tai poista hallinnon uusliberalistista otetta. Se ei pelasta opiskelijoita uupumiseen ajavia suoritus- ja valmistumispaineilta, tai tuo lisää opetushenkilökuntaa leikkauksista kärsineiltä kulttuurialoilta. Se ei myöskään käännä uusliberalismin aikaansaamaa ajatusvinoumaa yksilöiden vastuusta.

Jonottavan haalarikansan julkilausuttu tavoite opintorahan sadan euron nostamisesta myös typistää opiskelijoiden asiat yhteiskunnasta erilliseksi, ja jättää hyödyntämättä aidon opiskelijaliikkeen mahdollisuudet vallankumouksellisena voimana yhteiskunnan valtarakenteiden muovaajana  ja fossiilikapitalistisen riiston haastajina. Jos jo pelkkä opiskelijoiden äänestämään lähteminen herätti median kiinnostuksen, mitä muita mahdollisuuksia liikkeellä voisi olla?  Vallankumous HYY:ssä tai kuolema! – kuolemaa tekevän opiskelijaliikeen elvyytys yhteiskuntaa muokkaavaan kumoukselliseen toimintaan on mahdollista. Se vaatii kuitenkin enemmän kuin äänestämään jonottavan haalarikansan.