Teksti: Otso Latva-Somppi
Kuvat: Veeti Otsamo
Ilmastonmuutos on totuttu mieltämään uhaksi, joka odottaa tulevaisuudessa. Todellisuudessa se kuitenkin materialisoituu ympärillämme koko ajan, ottaen elämälle toinen toistaan vaarallisempia muotoja. Jatkuva lämpötilaennätysten rikkoutuminen, jäätiköiden häviäminen ja merenpinnan nousu ovat kaikki merkkejä siitä, että muutos tapahtuu ja kriisi on jo täällä.
Samalla kun kuivina kausina ja tulvina ilmenevät äärimmäiset sääolosuhteet vaikuttavat jo konkreettisesti elämään, on hätätila läsnä myös siellä missä se ei vielä kylvä suoranaista materiaalista tuhoa. Ekosysteemien lisäksi romahduspisteessä ovat ihmiset: tietoisuus meneillään olevasta sekä vauhdiltaan kiihtyvästä tuhosta ilmenee yhä useammilla ilmastoahdistuksen muodossa. Huoli ympäristön tilasta on huomattavalla osalla väestöstä läsnä arjen kokemuksessa jatkuvana stressinä ja levottomuutena, ja toisilla ahdistuksen on taas todettu aiheuttavan suoranaisia psykofyysisiä oireita, kuten vatsakipua, päänsärkyä ja unettomuutta [1].
Ilmastoahdistus juontuu siitä, että elon syklien hätätilasta on saatavilla paljon informaatiota, mutta mahdollisuutta muutosvoimaiseen toimintaan ei tunnu olevan. Samalla kun ympäristötutkimus saa suurta huomiota kansainvälisen ilmastopaneeli IPPC:n kaltaisten organisaatioiden julkaisujen kautta, poliittinen mielikuvitus ei tunnu vastaavan ympäristöongelmien asettamiin haasteisiin. Ilmastotiede on kyvykäs kuvaamaan sekä ennustamaan muutoksia ekosysteemeissä, ja sen avulla voidaan arvioida mittakaava ja aikataulu, jolla päästöt tulee viedä alas elinkelpoisen planeetan säilyttämiseksi. Se ei kuitenkaan pysty antamaan ohjeita toiminnalle, jota tarvitaan katastrofiin johtavien olosuhteiden kumoamiseksi.
Tarvitseeko maailma kollektiivista ilmastoahdistuksen tunnetta, ennen kuin se voi päätyä yhteisymmärrykseen fossiilisten polttoaineiden jättämisestä koskemattomiksi maan kuoreen? Niin äänestäjä-kuluttajat kuin poliittista valtaa harjoittavat ovat tietoisia ympäristökatastrofin mittasuhteista, mutta tuosta tietoisuudesta ei ole seurannut todella riittäviä toimia eikä visiota paremmasta tulevaisuudesta. Ilmastokriisin todellisuus tuottaa ahdistuksen lisäksi kyynisyyttä, jonka uusoikeisto on vuorostaan valjastanut onnistuneesti poliittiseksi voimavarakseen. Ympäristöpolitiikan tärkeyttä vähättelevän oikeiston menestys on reaktio hegemonisen uusliberaalin (kuten myös perinteisen vasemmistolaisen) politiikan kurjuudelle ja näköalattomuudelle, ja siksi sitä ei voi pitää riittämättömien ilmastotoimien syynä. Sen sijaan pahinta ilmastodenialismia taitaa nykyään olla naiivi hyväuskoisuus siihen, että hiilineutraalius voidaan saavuttaa aikataulussa samalla kun business as usual jatkuu. “Kyllä jätkät hoitaa tän sit seuraavassa ilmastokokouksessa….”
Ilmastonmuutos on ennen kaikkea poliittisen mielikuvituksen ja muutosvoimaisen kyvykkyyden kriisi. Se ei kuitenkaan ole uhka pääomalle, jolle lämpötilojen nousu sulattaa uusia kauppareittejä ja jota ympäristön siivoamiseksi luodut uudet työpaikat kerryttävät. Samoin pääoma on kyvykäs selviämään erilaisista hätätiloista varsin hyvin, sillä yhteiskuntarauhaa häiritsevät poikkeukset ovat omiaan perustelemaan uusia ja tehokkaampia kontrollin muotoja.
Vaihtoehtojen luomisen vaikeus ja synkät hahmotelmat tulevaisuudesta heijastelevat työvoiman keskinäisen luottamuksen heikkoutta, joka ilmenee kyvyttömyytenä toimia ja kamppailla. Luottamus kriisiytyy, kun työvoima kärsii oman järjestäytymisen ja omien poliittisten käsitteiden puutoksesta, ja joutuu jäsentämään kokemustaan annettujen käsitteiden (kuten kuluttaja, kansalainen) varaan.
Filosofi Eetu Viren on tarkastellut nykyvasemmistoa vaivaavaa kamppailukyvyn puutetta, ja mahdollisuuksia sellaisen kyvyn uudelleen löytämiseen. Tekstissään Luokkatietoisuus ja psykedelia — Brecht, Burroughs ja käsitteellinen kirjoitus hän kuvaa, kuinka omaan itseensä, mutta toisaalta myös konkreettiseen viholliseen keskittyminen vie kyvykkyyttä toimia. Virenin mukaan sen enempää kuin yksilö-minä on syypää ilmastonmuutokseen, eivät ”edes ”rikkaat” tai pankkiirit ole vastuussa yhtään mistään, sillä kapitalismi on koneellinen, ei-inhimillinen, ei-moraalinen yhteiskuntamuodostelma, jonka vastustamisessa vastuusta puhumisesta ei ole mitään apua.”[2]
Ahdistuneisuus on itseensä lukkiutumista, kireitä lihaksia ja ajatuksissa umpikujiin törmäämistä. Kulutusvalintojensa vihreydessä epäonnistunut yksilö potee syyllisyyden tunnetta ja lamaantuu, koska ekologinen katastrofi etenee ja hän ei ole onnistunut kantamaan korteaan kekoon. Se, että yksilö voisi olla vastuussa ilmastonmuutoksesta, implikoi että hänen pitäisi myös olla kiitollinen yhteiskunnallisesta asemastaan tai elintasosta, joka on kuin lahjan lailla annettu hänelle. Kapitalismi ei kuitenkaan niinkään luo kuin ottaa haltuunsa ja alistaa työvoimaa, siis elämää, yhteistyötä ja kykyjä, jotta niitä voidaan käyttää pääoman kerryttämiseen. Työvoimaansa myymään joutuvan yksilön on siksi tarvetta olla kiitollisuudenvelassa asemastaan yhtä paljon kuin fossiilisten varantojen jatkuvasta polttamisesta, eli ei yhtään.
Kun kohdistamme voimamme tiettyyn kohteeseen —sisäiseen tai ulkoiseen — tarkkailun muodossa, ne myös sitoutuvat siihen kiinni. Jotta yhteiskunnan toiminnan ehtoja voidaan muuttaa ja luoda uutta, tarvitaan sen sijaan näiden voimien vapauttamista. Viren kuvaakin Jussi Vähämäen kanssa kirjassaan Seutu joka ei ole paikka (2015), kuinka kyky toimia syntyy yhteen toisten kanssa liittymällä, yksilöitä suurempia ja aivoja toisiinsa kytkeviä kompositioita muodostamalla [3]. Yhteen liittyminen ja yhdessä toimiminen auttaa synnyttämään uusia käsitteellisiä välineitä, jotka mahdollistavat fossiilikapitalismin tuottamien erilaisten kokemusten jakamisen ja käsittelyn. Yhteistoiminnan synnyttämät käsitteet auttavat hahmottamaan maailman muuttamisen ja hierarkioiden purkamisen mahdollisuuksia uusilla tavoilla, koska omaan itseen keskittymisen korvaa mielten ja ruumiiden välisyys, minän korvaa moneus. Kokemusten uudenlaiset ilmaisemisen ja jakamisen tavat taas mahdollistavat ilon affektien, vapauttavien ruumiillisten vaikutusten synnyn ja täten myös ahdistuksen ja yksinäisyyden katoamisen.
On siis kuljettava moraalisen arvioinnin kohteena olevasta yksilöstä, kohti yksilöä tuottavien hierarkkisten valtasuhteiden kriittistä tarkastelua. Tämä on mahdollista reaktiivisesta asemasta vieraantumisen, outoutumisen seurauksena. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään ympäröivistä olosuhteista tietoiseksi tulemisesta, vaan oleellista on prosessin yhteisyys ja ruumiidenvälisyys, joka korostaa kokemusten erilaisuutta ja tarvetta muodostaa subjekti, johon erojen kyllästämä moneus voi sisältyä. Jotta voidaan alkaa rakentaa autonomiaa, on vieraannuttava kaunaa ja moralisointia tuottavista ajattelutavoista, jotka kiinnittävät kykymme huonoon omaantuntoon ja syyllistämiseen. Walter Benjaminia seuraten Viren ja Vähämäki kuvaavat tätä kollektiivisen subjektin syntyä rentoutumisena ja lihasten vertymisenä, painottaen ruumiillisten vertauskuvien kautta voimien vapautumisen perusteellisuutta. Kollektiivinen lihasten avautuminen ja haukottelu on heterogeeniselle joukolle oman toimintakyvyn löytämistä, omaehtoisen tekemisen mahdollistumiseksi-tulemista.
Ilmastoahdistuksen hoitamiseksi emme siis tarvitse niinkään omien tunteiden hallitsemiseen tähtäävää ja psyykettä rauhoittavaa self-helpiä. Sen sijaan tarvitaan luottoa yhdessä toimimiseen ja uuden luomiseen, haparoivaan kokeiluun. Kun tulee mahdolliseksi löytää uusia tapoja pukea sanoiksi se, kuinka sietämättömässä tilanteessa olemme, huomaamme, ettemme ole kokemuksemme kanssa yksin. Tällöin myöskään muutoksen lykkäämiselle ei enää ole tarvetta, ja toiminta alkaa itse ruokkia itseään kärsimättömyydellä vapaan elämän odottamista kohtaan. Ilmastonmuutos on jo täällä, yhteiskunnallinen tilanne on jo kestämätön, ja siksi ainoa mahdollinen ratkaisu on aloittaa paremman elämän rakentaminen tässä ja heti.
Ilmastoahdistusta käsitellessä puhutaan usein siitä, että toivoa on vielä kuitenkin jäljellä. Mutta jos tällä tarkoitetaan toivoa siihen, että kansallisvaltioiden ja markkinoiden puitteissa toimiminen tarjoaa optimistiselta näyttävän vision tulevaisuudesta maan päällä, voi toivon heittää suoraan lähimpään roskakoriin. Sitä ei aseteta minään tai meihin, vaan aina tietylle ulkopuoliselle toimijalle, ja siten se passivoi ja saa tuntemaan itsensä kyvyttömäksi.
Koska ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii suurta yhteiskunnallista muutosta, myös vetoomus välittömiin toimiin tilanteen haltuun ottamiseksi saattaa implisiittisesti perustella ulkoiselle auktoriteetille tiukan sosiaalisen kontrollin. “Aika loppuu, tehkää mitä vaan…” Jos ilmastoliike kamppailee myös oikeudenmukaisen ja solidaarisen tulevaisuuden puolesta, ei sillä ole varaa tehdä kompromisseja autonomian ja autoritaarisuuden välillä.
Muutosvoimaisen toiminnan mahdollisuudet syntyvät ja liikkeen momentum kasvavat vain kokeilun myötä. Esimerkkeinä jo näkyvistä kamppailuista ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi ovat lakot ja massa-aktiot, joiden tarkoituksena on katkaista arvon tuotantoketju ja fossiilisten raaka-aineiden kierron logistiikka. Ne eivät ole symbolisia tekoja eivätkä vetoa mihinkään tahoon, vaan toimivat liikkeen itsensä eduksi ja aktivoivat keskinäistä solidaarisuutta. Kuitenkin suurinta näkyvyyttä saavat esimerkit ovat vain liikkeen yksi puoli: ilmastonmuutosta tuottavaa järjestelmää ei vastusteta pelkästään hiilikaivoksia valtaamalla, vaan myös yhteistä tuottamalla, uusintamalla ja hoivaamalla.
Rentoutunut ja toimintakykynsä uudelleen löytänyt liike pyrkii luomaan uutta, lisäarvon tuotannosta vapaata tilaa ja ottamaan itselleen aikaa, joka ei ole fossiilipääoman kerryttämiselle alisteista. Sekä elinkelpoisen maapallon että elettävän arvoisen tulevaisuuden puolesta kamppaileva ilmastoliike ei siten vaadi luopumista tai kohtuullistamista, siis elämän muuttamista entistä niukemmaksi ja prekaarimmaksi. Päin vastoin, sillä on voitettavanaan täysi autonomia, eli ”itsenäisen elämän affirmaatio tuhon syvyydessä”[4].
Otso Latva-Somppi
Tekstin ensimmäinen versio on julkaistu Toimenpide-lehdessä 2019.
Viitteet:
[1] Pihkala, Panu (2017) ”Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo” Kirjapaja, Helsinki, s. 21
[2] Viren, Eetu (2019) ”Luokkatietoisuus ja psykedelia – Brecht, Burroughs ja käsitteellinen kirjoitus” http://kumu.info/luokkatietoisuus-ja-psykedelia-brecht-burroughs-ja-kasitteellinen-kirjoitus/
[3] Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi (2015) ”Seutu joka ei ole paikka. Kapitalismi ja metropoli” Tutkijaliitto, Helsinki
[4] Sama, s. 363
Sitoutumaton vasemmisto 
Vastaa