Sinisen kullan kimallus

Suomessa kuulee harvoin puhuttavan globaalista vesikriisistä, joka maailmaa tänä päivänä koettelee. Tämä voidaan tietyssä mielessä nähdä hyvänä merkkinä: Suomessa ei ole välttämättä tarvinnut juurikaan puhua vesikriisistä, sillä meillä puhdasta makeaa vettä on tähän asti riittänyt jotakuinkin kaikille. Se etuoikeus, joka Pohjoismailla tässä kysymyksessä on, ei kuitenkaan tee ongelmasta vähemmän todellista muualla. Valitettavasti globaali vesikriisi on mitä todellisin, ja sen takia hiljaisuus on hyvin huolestuttavaa.

Mitä vesikriisillä sitten tarkoitetaan? Lainaan määritelmän kanadalaiselta pitkän linjan vesiaktivistilta Maude Barlow’lta. Kirjassaan Veden varassa – globaali kamppailu oikeudesta veteen hän katsoo kolmen samanaikaisen kehityskulun antavan meille perusteet kutsua nykytilannetta globaaliksi puhtaan makean veden kriisiksi.

Vesikriisin anatomia

Ensimmäinen suuri ongelma koskee saatavilla olevan veden laatua ja määrää: käyttökelpoinen makea vesi hupenee maailmasta kovaa vauhtia. Pohjavesiä käytetään niiden uusiutumiskykyä nopeammin ja vesistöjä saastuu jatkuvasti teollisuuden ja maatalouden levittäytymisen seurauksena. Veden kiertokulun ja luontaisen puhdistumisen kannalta elintärkeitä kosteikkoja ja metsiä raivataan. Lisäksi ilmastonmuutoksen myötä meri nousee suolaamaan rannikoiden pohjavesialueita käyttökelvottomiksi ja lämpenevä maa haihduttaa enemmän vettä.

Toinen alati kärjistyvä ongelma liittyy veden epätasaiseen jakautumiseen. Käyttökelpoista vettä on yhä vähemmän, mutta ihmisiä jatkuvasti enemmän, eikä veteen liittyvä epätasa-arvo ole helpottumaan päin. Jo nyt lähes kaksi miljardia ihmistä elää vedenpuutteen rasittamilla alueilla ja määrä on kasvamaan päin. Barlow’n mukaan jo pelkät väestönkasvun ennusteet enteilevät 80 prosentin lisäystä vedentarpeeseemme vuoteen 2050 mennessä, mutta käyttökelpoista vettä ei nytkään riitä kaikille.

Veden riittämättömyys on arkipäivää paitsi Afrikassa, Aasiassa ja Australiassa, myös suuressa osassa Yhdysvaltoja ja Latinalaista Amerikkaa. Köyhissä maissa kaupunkien vesihuoltojärjestelmät on aikanaan rakennettu keskustoihin rikkaalle eliitille. Tänä päivänä vesilaitosten on vaikea pysyä nopean kaupungistumisen perässä ja miljoonat ihmiset asuvat suurkaupunkien laitamilla ilman vesijohtoja tai viemäreitä.

Epätasa-arvoa syventävät piilovesivirrat, joiden kautta globaalissa etelässä tapahtuva alkutuotanto köyhdyttää paikallisia vesivaroja pohjoisen kuluttajien nautinnon tähden. Teollisuuden ja maatalouden vaatima vesi on pois muusta käytöstä ja häiritsee merkittävästi veden kiertokulkua – vesistöjen saastuminen on vielä oma lukunsa. Toinen vesiepätasa-arvoa ruokkiva tekijä on suurten jokien patoaminen ja niiden kulkusuuntien muuttaminen. Tämä vie veden pois vanhoilta uomiltaan ja siitä riippuvaisten yhteisöjen ja ekosysteemien luota. Usein nämä hankkeet kulkevat vieläpä kehityksen lipun alla, vaikka paikallisille asukkaille ja ympäristölle ne tuovat mukanaan lähinnä tuhoa hyötyjen koituessa suurteollisuudelle ja yksityiselle pääomalle.

Kriisin kolmas elementti kulkee käsi kädessä yhtiövallan levittäytymisen kanssa: veden hallinta on viime vuosikymmeninä siirtynyt hirvittävällä vauhdilla julkiselta sektorilta yksityiselle, eikä tahti näytä hellittävän. Yksityistämisen myötä valta karkaa demokratian piiristä pienen eliitin käsiin. Kun ylikansalliset vesijätit saavat otteensa vedestä, saavat peruspalveluiden ja inhimillisten tarpeiden käsitteet väistyä markkinalogiikan tieltä. Barlow osoittaa kirjassaan näiden yritysten viis veisaavan siitä, jos maksukyvyttömät jäävät ilman vettä, kunhan osakkeenomistajat pysyvät tyytyväisinä. Vesimarkkinoiden jo valmiiksi erittäin lupaavat tulevaisuudennäkymät käyvät vieläpä sitä paremmiksi, mitä niukemmaksi vesi käy, eikä ole mikään ihme, että nk. sininen kulta kiinnostaa investoijia ja yrityksiä yhä enemmän.

Mikään näistä ilmiöistä ei ole syntynyt sattumalta. Barlow omistaa kirjastaan pitkät pätkät kriisin synnyn ja sitä tuottavien rakenteiden yksityiskohtaiseen ruotimiseen. Pullovesibisneksen raadollisuudesta ja suolanpoiston kaltaisista näennäisratkaisuista vedenhallinnan globaaliin hyvävelikerhoon maailmantuskalta on vaikea välttyä. Erityisen synkäksi vetää kuvaus Maailmanpankin määrätietoisesta toiminnasta veden yksityistämiseksi globaalissa etelässä. Ei toki ole mikään uutinen, että se pakottaa etelän köyhiä maita yksityistämään julkista pääomaa lainojen ehtona tilanteissa, joissa näillä mailla ei ole minkäänlaista neuvotteluvaraa. Yllättävämpää oli lukea siitä, kuinka ajatus on lyönyt läpi myös YK:ssa ja kuinka Maailmanpankki on onnistunut luomaan illuusion jonkinlaisesta globaalista yksimielisyydestä, että yksityistäminen on paras menettely kaikissa vesikysymyksissä. Näiden kertomusten valossa maailman veden tulevaisuus näyttää totisesti kurjalta.

Rajat ylittävä kamppailu vedestä

Onneksi yhtiövalta ja uusliberalismi eivät ole ainoita yhteiskunnallisia voimia, vaan niille on myös vastaliikkeensä. Vesikysymysten parissa vuosikausia toiminut Barlow esittää kirjassaan myös oman näkemyksensä tämän liikkeen syntyyn ja dynamiikkaan. Joka kerta, kun vesibisneksen ja -politiikan huiput kokoontuvat globaaleihin vesikonferensseihin, myös ruohonjuuritasolta ponnistava vesioikeudenmukaisuusliike voimistuu – yleensä toki näiden konferenssien ulkopuolella. Samoin paikallistasolla, kun ihmisiltä uhataan viedä vesi, he nousevat puolustamaan sitä sillä usein heillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Barlow’n kirja vilisee esimerkkejä veden yksityistämisen ja kaupallistamisen vastustuksesta paikallisyhteisöistä maailmanlaajuisiin ammattiliittoihin ja puoluevasemmistosta ympäristöjärjestöihin. Missä katkaistaan kuninkaan palatsista vesi, missä opetellaan yhdessä purkamaan vesimittareita, missä tunkeudutaan huippukokouksiin – koska kamppailua käydään useilla kentillä, ovat keinotkin monenkirjavia. Suomessakin kerättiin hiljattain nimiä eurooppalaiseen kansalaisaloitteeseen veden tunnustamiseksi perusoikeudeksi EU:ssa.

Kaivosten, metallisulattojen, liuskekaasun vesisärötyksen, monokulttuuriplantaasien, keinokastelun ja jättipatojen vastustamisessa on usein kyse myös puhtaan veden turvaamisesta, vaikkei se yleensä siihen jääkään. Vesikamppailut eivät koskaan ole vain vesikamppailuja, vaan niihin liittyy aina myös muita kehitykseen, valtaan, ympäristönsuojeluun, oikeudenmukaisuuteen ja autonomiaan liittyviä kysymyksiä. Vesikriisin perusteellinen käsittely vaatiikin ympäristö- ja yhteiskunnallisten kysymysten kokonaisvaltaista hahmottamista. Barlow onnistuu tässä varsin hyvin.

Vaikka näin monisyinen ongelmien vyyhti voi laajuudessaan näyttää lamaannuttavalta, meidän on kyettävä näkemään myös sen potentiaali tuoda hyvin erilaisia toimijoita ja liikkeitä yhteen samojen vaatimusten taakse. Jos eri vesikamppailujen väliset kytkökset tehdään näkyviksi ja eri taustoista tulevat toimijat pääsevät yli erimielisyyksistään muissa asioissa, voi Barlow’n kuvaama globaali vesioikeudenmukaisuusliike kasvaa ja voimistua entisestään sekä parhaimmillaan muuttaa kehityksen suunnan.

Ruohonjuuritason järjestäytymisen ja laajemman verkostoitumisen lisäksi Barlow muotoilee ehdotuksensa kansainväliseksi vesisopimukseksi, johon valtiot tulisi saada sitoutumaan ihmisoikeussopimusten tapaan. Kuten vesikriisissäkin, Barlow’n sopimuksessa on kolme osaa: vesiensuojelu, vesioikeudenmukaisuus ja vesidemokratia. Sopimus ei toki olisi lopullinen päämäärä, vaan yksi työkalu lisää jolla saattaa veden riistäjiä vastuuseen. Erilaiset kansainväliset neuvottelut tosin ovat kirjan ilmestymisen jälkeen aiheuttaneet sen verran karvaita pettymyksiä, etten pidättäisi hengitystäni kunnianhimoista ja sitovaa vesisopimusta odotellessa.

Vesikysymyksessä on siis paljon potentiaalia, mitä ympäristöliikkeen ja vasemmiston lähentymiseen tulee. Anarkistisemmin suuntautuneet saattavat sen sijaan perustellusti vierastaa Barlow’n optimistista suhtautumista julkiseen sektoriin ja kansainvälisiin sopimuksiin. Monet globaalin etelän heikot hallitukset ovat myös hyvin toisenlaisia toimijoita kuin rikkaiden Pohjoismaiden sosiaalidemokraattiset koneistot. Vesialan jättiläiset sen sijaan ovat pitkälti samoja joka paikassa, eivätkä mitenkään kovin houkutteleva vaihtoehto missään.

Mihin ollaan menossa?

Barlow miettii kirjansa viimeisessä luvussa veden tulevaisuutta. Hänen katsauksensa veden geo- ja turvallisuuspolitiikkaan on huolestuttava: suurvallat kiinnittävät yhä enemmän huomiota veteen, ja konflikteja on luvassa sitä enemmän mitä niukemmaksi vesi käy. Jo nyt esimerkiksi Laosin Xayaburin tuhoisa jättipatohanke Mekongjoella ja Etiopian suunnitelmat Niilin patoamiseksi aiheuttavat eripuraa naapurivaltioiden välille. Veden geopolitiikkaan tuovat oman elementtinsä myös vesipakolaiset, joita kuivuudet, aavikoituminen, jättipadot ja veteen liittyvät konfliktit synnyttävät.

Jos vesibisnes ja yksityistäminen levittäytyvät tähänastista tahtia, yhä suuremmat määrät ihmisiä jäävät tulevaisuudessa ilman vettä. Ilmastonmuutos nostaa merenpintaa, lisää tulvien ja kuivuuksien riskiä monin paikoin sekä uhkaa vuoristojäätiköitä, joista monet vesistöt saavat alkunsa. Juomakelpoista vettä tullaan luultavasti kuljettamaan yhä pidempiä matkoja ympäri maailmaa joko putkia pitkin tai tankkereilla, mikä vesihuollon turvaamisen sijaan vain syventää kriisiä.

Uudet teknologiat, kuten sadepilvien keinotekoinen “kylväminen” ja nanotekniikkaa hyödyntävät suolanpoistolaitokset, tuskin tuovat helpotusta ellei ongelmien syihin puututa. Lisäksi ne aiheuttavat yleensä muita ongelmia sekä vaativat paljon energiaa ja luonnonvaroja. Halvan energian aikakauden vedellessä viimeisiään huipputeknologian tarjoama oljenkorsi näyttää yhä hennommalta.

Tilanne ei totisesti näytä kovin valoisalta, mutta Barlow’n kuvaus uudesta globaalista vesioikeudenmukaisuusliikkeestä herättää toivoa. On mahdoton sanoa missä määrin kansalaisten järjestäytyminen vetensä puolustamiseksi kykenee ratkaisemaan tai lievittämään vesikriisiä, mutta mitä useampi meistä tuo panoksensa tuohon liikkeeseen, sen paremmat edellytykset sillä on onnistua. Sitä vastoin minun on hyvin vaikea nähdä, miten kriisi voisi helpottaa ilman tuota järjestäytymistä.

Vesikysymys saattaa yhä tuntua etäiseltä, sillä Suomessa edelleenkin sataa enemmän vettä kuin sitä haihtuu ja tämä on veden kannalta edelleenkin maailman etuoikeutetuimpia paikkoja elää. Ei kuitenkaan pidä missään nimessä erehtyä luulemaan, että olisimme immuuneja millekään globaalin vesikriisin kolmesta aspektista, saati kriisin välillisiltä vaikutuksilta. Esimerkiksi kaivosbuumi, TTIP-neuvottelut, talouskuripolitiikka ja pullovesibisnes uhkaavat kukin omalla tavallaan täkäläisten vesien tulevaisuutta ja niiden vastustaminen on samalla veden puolustamista.

Suomen vesien lisäksi meidän on tietenkin otettava vastuu oman kulutuksemme vaikutuksista globaalissa etelässä. Pohjoisen materiaalinen hyvinvointi perustuu ylipäänsä pitkälti ongelmien ulkoistamiseen etelään, eikä vesi ole mikään poikkeus. Vesikamppailujen typistäminen pelkäksi kuluttaja-aktivismiksi ei kuitenkaan vie meitä vielä mihinkään. Meidän on löydettävä omat tapamme liittyä kansainväliseen kamppailuun vesioikeudenmukaisuuden puolesta. Vesikriisistä puhuminen – myös Suomessa – on ensimmäinen askel siihen suuntaan.

Mitä tehdä?

Kamppailu vedestä ilmenee lukemattomissa muodoissa ja sitä voi käydä hyvin monella tasolla. Suomessa esimerkiksi kaivosbuumi uhkaa vesien puhtautta ja TTIP-sopimusneuvottelut niiden julkista hallinnointia. Ylikulutus ja eläintuotanto syventävät myös veteen liittyvää globaalia epätasa-arvoa. Näitä asioita on siis perusteltua vastustaa myös vesioikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Suomessa monien ympäristöjärjestöjen kautta pääsee toimimaan vesiensuojelun parissa, mutta nimenomaan vesioikeudenmukaisuuteen keskittyvät ennen kaikkea Maan ystävät ja Siemenpuu. Kansainvälisellä kentällä asiaa edistävät mm. julkisten alojen ammattiliittojen kattojärjestö Public Services International, jokien elinvoimaisuutta puolustava International Rivers sekä Blue Planet Project, jossa Barlow itse toimii.

Omaan piiloveden kulutukseen voi vaikuttaa suoraan esimerkiksi luopumalla eläinperäisistä tuotteista, vähentämällä kulutusta ylipäänsä ja suosimalla lähellä tuotettuja tuotteita, joista tietää, ettei niiden valmistus rasita maailman kuivien alueiden vesitasapainoa.

Vesitoiminnan tueksi on hyvä ottaa asioista selvää. Barlow’n kirjan lisäksisuomenkielistä vesioikeudenmukaisuuskirjallisuutta edustavat myös mm. Anja Portinin toimittama Kirja vedestä (Into 2010), Belen Balanyan Vettä kaikille – yksityistämisen oikeudenmukaisia vaihtoehtoja (Like 2005) ja edelleen ajankohtainen intialaisen tutkija-aktivistin Vandana Shivan Taistelu vedestä (Vastapaino 2003), jotka kaikki löytyvät yliopiston kirjastosta. Akvaattisten tieteiden opinnoista yliopistolla saa ymmärryksen lisäksi myös opintopisteitä.

Angi Mauraunen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s