Kriittisiä muistiinpanoja perustulosta

Perustulosta kirjoitettiin Toimenpiteessä viimeksi vuonna 2012. Jaakko Rissanen ja Angi Mauranen pitivät sitä silloin vasemmiston ensimmäisenä tulevaisuuden visiona kahteenkymmeneen vuoteen. Perustulo vaikuttaa yhä olevan vastaus lähes kaikkiin vasemmiston näkemiin ongelmiin etenkin vasemmistolaisten opiskelijatoimijoiden puheessa.

Vasemmistolaisen perustuloajattelun ytimessä on unelma palkkatyöstä vapautumisesta. Tämä on luettavissa myös Rissasen ja Maurasen tekstistä. Opiskelijaliikkeessä tämän ajatuksen voi paikantaa vuosien 2006-2007 tietämille, jolloin prekariaattiliike oli nousussa ja paskaduuni-Eetu puhui televisiossa. Silloin perustuloa kannattivat puolueista vain Vihreät, nykyään käytännössä kaikki paitsi demarit.

Työstä vapauttavaa perustuloa ei kuitenkaan kannata yksikään puolue. Jonkinlainen perustulo on kuitenkin luultavasti tulossa ennemmin tai myöhemmin. Vasemmistoliiton tarjous on puolueilta vähiten huono, mutta en tiedä millainen mullistus vaadittaisiin, että sillä olisi valta-asema toteuttamaan se. Vihreät ovat vieläkin porvaripuolue.

Usein perustulon kannattajille iskee moraalinen paniikki jostain passivoivasta perustulosta ja aletaan puhua pienyrittämisestä, yhteiskunnallisesta toiminnasta ja siitä kuinka työn vastaanottamisen pitää olla kannattavaa. Pelätään, että ihmiset jäävät sohvalle juomaan kaljaa tai pakenevat Malediiveille sukeltamaan. Lopettavat tylsän päivätyönsä. Tämä pelko on tietysti täysin aiheellinen.

Silti vasemmistolainen opiskelijaliike näkee perustulon tapahtuvan sosiaaliturvan uudistamisen kautta. Puolueiden kannat ovat sille siksi oleellisia. Tämä näkyy sen taktiikoissa: perustuloa on ajettu kehittelemällä perustulomalleja ja osallistumalla kansalaisaloitteisiin.

Rissanen ja Mauranen hahmottelevat perustulon juuri uudistettuna ja parannettuna sosiaaliturvana. Tämä kuulostaa jonkinlaiselta hyvinvointivaltion toiselta tulemiselta. Mitään tällaista ei kuitenkaan ole näköpiirissä. Muiden muassa Franco ”Bifo” Berardi ja David Graeber ovat tahoillaan todenneet 1970-80-lukujen hyvinvointivaltion olleen historiallinen poikkeus työläisten ja pääoman voimasuhteissa. Nyt ollaan palaamassa työn suurempaan riistoon.

Perustulo viime vuosikymmenellä

Akateemisessa vasemmistossa perustuloajattelun taustalla kummittelee usein viime vuosikymmenen kirjoitukset uudesta työstä ja prekariaatista. Arvossaan ovat kirjoittajat kuten mainittu Eetu Viren ja esimerkiksi Jussi Vähämäki. Kirjoittajia on tietysti monia muitakin. Kun näitä tekstejä lukee nyt, huomaa, että perustulo tarkoittaa niissä jotain aivan muuta kuin sosiaaliturvaa.

Eetu Viren näkee Nuoressa Voimassa vuonna 2007 (n:ro 2/07) perustulon radikaalina vapautena. Se lupaa meille, että voimme elää itseämme varten emmekä työvoimana kapitalismille. Palkkatyön ulkopuolellakin voi elää. Perustulon muotoa ei juurikaan hahmotella. Viren vain toteaa, että me haluamme ilmaista rahaa pakenemiseen.

Tämä ilmainen raha voi totta kai tulla Kelasta, mutta muilta osin se ei sovi sosiaaliturvan ajatukseen. Virenin ajatus on ottaa rahat ja juosta, sosiaaliturvassa ajatellaan aina ensin yhteiskunnan etua. Oleellista on myös huomata halu ”pakenemiseen”. (Taustalla ovat tietenkin Deleuze & Guattari.) Siihen ei sovi mitenkään ajatus hitaasta hyvinvointivaltion jälleenrakentamisesta.

Missä vaiheessa tämä sekaannus on tapahtunut? Milloin palkkatyöstä vapautuminen ja sosiaaliturva on sekoitettu toisiinsa? Yhdistelmä on mahdoton. Mahdollisuus kieltäytyä työstä veisi pohjan nykyiseltä yhteiskunnalta. Oleellista on kuitenkin se, että perustulo sosiaaliturvana ei vastaa esimerkiksi Sitvasin sille asettamiin odotuksiin.

En väitä, etteikö perustulon kautta olisi saavutettavissa pienempiä voittoja, jotka toisivat todellisia parannuksia ihmisten elämään – helpotukset esimerkiksi Kelan opintotukihelvettiin varmasti nostaisivat itse kunkin elämänlaatua. Jos kuitenkin pidämme tätä vasemmiston ainoana tulevaisuudenvisiona, kuten Mauranen ja Rissanen, ei byrokratian helpottaminen riitä vielä mihinkään.

Perustulo opiskelijoiden pelastajana

Joitain vuosia opiskelija-aktivismissa pyörineenä olen kohdannut välillä tunteen siitä, että yhteiskunnallinen toiminta tapahtuu jossain muualla kuin opiskelijoiden arkipäivässä. On jokin tämän ulkopuolinen ”todellisten kamppailujen” tila, joka tarkoittaa enemmän tai vähemmän valtakunnanpolitiikkaa ja erilaisissa elimissä toimimista. Virallisia kanavia.

Perustuloon tuntuu liittyvän jonkinlainen huono omatunto. Ei voida ajaa parannusta vain opiskelijoiden tilanteeseen, vaan se pitää ulottaa osaksi tätä yhteiskunnallista tilaa. Totta kai olisi älytöntä tuhota hyvinvointivaltion rippeet opintotuen korottamiseksi, mutta en tarkoita nyt sitä.

Jos kapitalismi ajatellaan immanentiksi järjestelmäksi, se tarkoittaa käytännössä sitä, että se on kaikkialla. Samaa taistelua voidaan käydä siis niin oman arjen kuin päivänpolitiikankin tasolla.

Rajattomien tulostuskiintiöiden ja avoimien opiskelutilojen puolesta taistelu ei ole silloin vähemmän arvokasta kuin kehysriihen lobbaaminen – ero on kuitenkin siinä, että edellä mainitut kamppailut antavat suorempaa palautetta ja osallistavat useampia.

Perustulossa opiskelijoiden pelastajana on jonkinlaista epäilyttävää transsendenssia, ainakin jos se ajatellaan sosiaaliturvana. Jostain ylä- ja ulkopuolelta tulee valo, joka poistaa kaikki ongelmat. Aivan konkreettisesti yläpuolelta, kun sosiaaliturva laskeutuu alas valtiolta sen kansalaisille. Mistään ruohonjuuritason toiminnasta ei siis voida puhua.

Tietokykykapitalismi

Jussi Vähämäki on hahmotellut kapitalismin nykyistä vaihetta, tietokykykapitalismia ainakin Uuden työn sanakirjassa (2006) ja Itsen alistuksessa (2009). Tietokyky ei käsitteenä sano kauheasti ja Vähämäen teksti on haastavaa. Jonkinlaisena tiivistyksenä voisi sanoa, että nykyään talouskasvun mahdollisuus nähdään ihmisten kehittämisessä koneiden kehittämisen sijaan.

Kaksi muuta oleellista piirrettä tietokykykapitalismissa ovat tiedon muodostamisen ja jakamisen luonne – ja sen hyödyntäminen, ja ihmiselämän tuominen laajemmin työn piiriin – lisäämättä työn korvausta, siis palkkaa. Kaiken kaikkiaan siis työ tehostuu ja lisäarvon kerää kokonaan pääoma.

Vähämäen mukaan tietoa tuotetaan ja jaetaan yhteisesti. Hän kirjoittaa Marxin pohjalta general intellectista, älystä yleensä, jota ei voida selvästi rajata. Esimerkiksi opiskelussa saatu tieto muodostuu yhdessä muiden ihmisten kanssa eikä vain kirjoja lukemalla – olen ainakin itse oppinut paljon enemmän kahvipöydissä kuin luennoilla. Tällainen tieto on selvästi jaettua.

Työtä tällaisen tiedon tuottamiseen ja hyödyntämiseen on lähes mahdoton mitata juuri sen jaetun luonteen takia. Tällaisen tiedon käsittely, tietotyö, on kuitenkin se, mitä moni opiskelija tekee tällä hetkellä opintopisteidensä eteen ja suoraan työkseen. Korvaus maksetaan kuitenkin vain mitattavasta työsuorituksesta, merkkimäärän pohjalta tai yhtenä kiinteänä palkkiona.

Pääoma siis hyödyntää yhteistä jaettua tietoa sille hyvin edullisesti. Harva prekaari elää työllään ja moni nostaakin tukia. Perustuloa kaavaillaan monesti tällaisen silpputyön tueksi. Eikö tähän ongelmaan parempi ratkaisu olisi kuitenkin vaatia silpputyöstä parempaa palkkaa?

Jos perustulolla vain maksetaan se osuus, mikä silpputyöläiseltä palkan jälkeen puuttuu elämisestä, voidaan puhua jo tulonsiirrosta yrityksille. Useita perustulomalleja ajetaan vielä kustannusneutraaleina. Tämä on älytöntä tilanteessa, jossa työn tuottavuus yrityksille on kasvanut jo monin tavoin.

Vähämäki näkeekin perustulon yhtenä muotona jakaa tietotyön tuottama arvo. General intellectiin osallistuvat tavoillaan lähes kaikki, eikä työsuorituksia voi mitata. Paras tapa jakaa tuotettu arvo olisi siis kaikille yhtä suuri perustulo. Tämä tarkoittaa kommunismia, ei sosiaaliturvaa. Tämä on kuitenkin tärkeä ajatus työn riiston tarkastelussa opiskelijan näkökulmasta.

”Työ vaatii koko elämän, kokemuksen ja koulutuksen, mutta korvaus saadaan vain siitä mikä on ’tehty’, lopputuotteesta.”, kirjoittaa Vähämäki Uuden työn sanakirjassa (s. 23). Ei riitä, että työstä saa surkeaa palkkaa. Elämä pitää järjestää niin, että tarjotun työtehtävän pystyy aina ottamaan vastaan. Töiden välinen aika kuluu uusia töitä etsiessä ja itseään kehittäessä.

Vähämäen mukaan pääoma on ottanut osaksi tuotantoaan ihmispääoman, jonka uusintamiseen ja kasaamiseen se ei ole osallistunut. Ihmispääoma tarkoittaa ihmisen koko persoonaa, taitoja, tunteita ja tietoa, ja tietyssä mielessä jopa tämän käytössä olevaa aikaa.

Tämä uusi aitaus ei koske ainoastaan tietotyöntekijöitä. Taannoin sosiaalisessa mediassa kiersi juttu suoran plussa tai miinus –äänestyksen tuomisesta bussikuskeille. Jos kuski ei hymyile asiakkaalle, se näkyy palkassa. Yhdysvalloissa baristoilta odotetaan jääkahvi-osaamisen lisäksi ensiluokkaista taitoa keskustella vaporwavesta tai mistä tahansa muusta muodikkaasta.

Tiedämme kaikki, ettei tällainen sosiaalinen osaaminen näy kummankaan ammattiryhmän palkassa, mutta ehdottomasti Starbucksin tuloksessa. Tietoa ja taitoa on pidettävä yllä yrityksen käyttöön ilmaiseksi.

Opiskelu tietokykykapitalismissa

Tietokykykapitalismissa oleellisena nähdään ihmisten kehittäminen ja tämä tekee myös opiskelusta sille uudella tavalla tärkeää. Olemmekin nähneet, kuinka korkeakoulut ovat jo vuosia olleet erilaisten uudistusten kohteena ja kirjoitushetkelläkin EK:n liskot ja Aallon professorit huutavat opiskelijoiden verta ja aiempaa valmistumista.

Skitsofreenisesti pääoma haluaa samaan aikaan lisää innovaatioita ja lisää kuria. Tämä voi myös olla suomalaisten poliitikkojen typerää uskoa erillisiin opiskelu- ja työelämiin. Hieman yllättäen sama valtion kaksoishahmo näkyy myös vasemmistolaisessa perustuloajattelussa. Paha valtio jauhaa opiskelijoita pääoman käyttöön ja hyvä valtio maksaa opiskelijalle perustuloa. Ketä tässä nyt sitten kehtaa haukkua skitsoksi?

Joka tapauksessa tämä kertoo koulutuksen tärkeydestä nykyiselle kapitalismille. Yliopistolain jälkeen keskustelu opiskelusta on pyörinyt lähinnä perustulon ympärillä, vaikka kohteena pitäisi olla koko opiskelijaelämä arkena ja kokemuksena. Tiedän, etten ole ainoa, joka pitää vaikka Kaisa-taloa kammottavana avokonttorina – eikä tämä mielleyhtymä varmasti ole sattumaa.

Perustulon unelmana on vasemmistolaisissa opiskelijapiireissä ollut radikaali vapaus. Ei liberaalien vapaus, kuten oikeus naida eläimiä tai ostaa pilveä kaupasta ja mitä näitä nyt on, vaan vapaus elää itseämme varten eikä työvoimana pääomalle.

Perustulo tuskin tulee toteuttamaan tätä unelmaa, eikä siihen löydy mitään muutakaan helppoa oikotietä. Ei perustulon eteen tehdystä työstä silti kannata tietenkään luopua. Se pitää vain jättää yhdeksi osaksi laajempaa kokonaisuutta. Me haluamme perustuloa ja vapaampaa opiskelua ja enemmän palkkaa ja vähemmän töitä, emmekä mitään näistä yksin.

Petri Vaittinen

Kirjoitus on julkaistu alun perin Toimenpiteen numerossa 1/2014.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s