Taiteellista vastarintaa

Taiteentutkimuksen opiskelijana mieleeni tulee usein kysymys siitä, mitä poliittinen taide voisi parhaimmillaan olla. Poliittisen taiteen tekemiseen liittyvät omat sudenkuoppansa. On kuitenkin kiehtovaa pohtia, voisiko kaksi tärkeää asiaa yhdistämällä saada aikaan jotain aidosti kiinnostavaa niin taiteellisesti kuin yhteiskunnallisestikin.

Aivan kaikkia asioita ei tarvitse sotkea keskenään. Poliittisuutta vain on lähes mahdotonta paeta, olipa kyse sitten millaisesta toiminnasta tahansa. Kaikkein turhauttavinta taide on juuri silloin, kun se väittää pysyvänsä tietoisesti mahdollisimman kaukana yhteiskunnallisista teemoista. Silloin taiteilijat ovat usein ummistaneet silmänsä todellisuudelta ja siltä tosiasialta, että he tekevät taidettaan väistämättä yhteiskunnallisina toimijoina. On kyseenalaista, voiko tällaisista lähtökohdista tehty taide oikeastaan tarjota meille mitään.

Taiteilijoiden pitäisi pystyä tunnustamaan rehellisesti tavoitteekseen poliittisen taiteen tekemisen. Klassisin esimerkki tästä on Bertolt Brechtin suorasanaisen poliittinen teatteri, jossa taidemaailman ulkopuolellakin poliittiseksi ymmärrettyjä aiheita käsitellään suoraan teatterin lavalla. Pyrkimyksenä on näyttää yhteiskunnan epäkohtia, agitoida toimintaan ja herättää yleisö huomaamaan tekijät, jotka aiheuttavat ahdingon heidän elämässään.

Jos tarkoituksena on saada yleisö nousemaan konkreettiseen kamppailuun vääryyksiä vastaan, tässä perinteinen poliittinen taide ei ole useinkaan onnistunut. Esityksen loputtua ihmiset unohtavat nopeasti sen vastarintahalun, jonka esitys mahdollisesti herätti. Tästä huolimatta olisi mielestäni väärin lakata luomasta uutta ja kehittyvää poliittista taidetta. Muutaman viime vuoden aikana Ryhmäteatterin Valtuusto- ja Eduskunta-näytelmät ovat parhaimmillaan saaneet ihmiset kiinnostumaan asioista, joiden pitäisikin kuulua aivan kaikille. Aivan kuten perinteinen poliittinen taide parhaimmillaan, ne ovat tehneet turhan vaikeasti hahmotettavissa olevat asiat ymmärrettäviksi.

Kunnianhimoinen taide, joka onnistuu ravistelemaan käsityksiä arkipäiväisistä toimintatavoista tai kyseenalaistamaan vakiintuneita ajattelumalleja on usein myös voimaannuttavan poliittista. On olemassa lukemattomia tapoja tehdä yhteiskunnallista taidetta. Teatteri, jossa ei käsitellä suoranaisesti poliittisia teemoja, voisi toimia vaikkapa siten, että se loisi uusia malleja ja tapoja olla ryhmässä ja järjestäytyä omaehtoisesti. Theodor Adornon ajatusten mukaisesti taide voisi antaa mallin paremmasta yhteiskunnasta – tarjota uusia elämänmuotoja ja toimintamalleja, joista voisi ottaa oppia taiteen ulkopuolisessakin maailmassa. Yhteiskunnallista taide voi olla myös näyttämällä aitoja ruumiita ja ruumiillisuutta, joita ei mediassa juuri koskaan näe. Taide on ikään kuin aina aikaansa edellä ja voi muistuttaa rajoista, joita voisi vielä ylittää.

Tärkein poliittisen taiteen tavoite on mielestäni jonkinlaisen yhteisöllisen vastarinnan luominen – pyrkiminen siihen, että olemisen ja elämisen muodot olisivat joskus meidän omissa käsissämme. Siihen, ettei meidän tarvitsisi elää hyväksyen jonkin ylemmän tahon määrittelemiä elämisen ehtoja, jotka eivät enää vastaa omia käsityksiämme mielekkäästä elämästä ja yhteiskunnasta. Poliittinen taide voi auttaa ymmärtämään, että emme ole ansainneet näitä epäsuotuisia olosuhteita, vaikka vallassa olevat puolueet näin uskottelevatkin. Kuten Jussi Vähämäen reilun parin vuoden takaisessa hienossa pohdinnassa poliittisesta taiteesta todetaan: ”on taisteltava huolta, häpeää ja syyllisyyttä vastaan”.

Elina Korhonen

VATAK on suomalaisten vasemmistotaiteilijoiden, -kulttuurityöläisten ja -opiskelijoiden uutta järjestäytymistä ja yksi esimerkki politiikan ja taiteen avoimesta yhdistämisestä. Toimintaryhmän perustajat uskovat omien sanojensa mukaan siihen että ”taide ja politiikka voivat toimia hedelmällisessä vuorovaikutuksessa” ja edellyttävät, että politiikan toiminta- ja ajatteluhorisontin tulee ulottua päivänpoliittisia rutiineja pidemmälle. Ryhmän pyrkimyksenä on tuottaa uusia poliittisia aloitteita ja näkökulmia poliittiseen keskusteluun ja ennakoida yhteiskunnallista kehitystä. Ryhmä uskoo, että vasemmistolainen taide on myös avain vasemmiston uudistumiseen. http://vatak.wordpress.com/

Teksti on alunperin julkaistu Etelä-Suomen Vasemmistonuorten piirilehti Glasnostin numerossa 2/2013. Sitvas.fi:hin tekstiä on muokattu alkuperäisestä versiosta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s