Hämmentävä ”Hilton!”

Virpi Suutarin ohjaama dokumentti ”Hilton! Täällä ollaan elämä” (2013) kertoo nuorten, Jannen, Tonin, Miran ja Peten, sekä heidän eräänlaisen isähahmonsa Maken elämästä Hiltoniksi kutsutussa Nuorisosäätiön vuokratalossa ja sen ympäristössä. Tämän artikkelin piti olla tavanomainen arvostelu kyseisestä dokumentista, mutta se kertookin dokumentin näkemiseen DocPoint-dokumenttifestivaalin avajaisissa liittyvistä tunteista sekä yleisemmin elokuvan herättämistä eettisistä ja maailmankatsomuksellisista pohdinnoista. Näkökulma on sosiaalityön pian valmistuvan pääaineopiskelijan, joka on tehnyt sosiaalityötä ja tutkimusta nuorten parissa. Artikkeli sisältää pieniä paljastuksia elokuvan juonesta ja sisällöstä.

Odotin dokumentin näkemistä innolla ja sain lipun avajaisnäytökseen, kun siihen vapautui lisää paikkoja. En lippua hankkiessani tiennyt avajaisseremoniasta, mutta yllätyin positiivisesti siitä, että nuoret ja suuri osa dokumentin työryhmästä olivat paikalla. Elokuvan näkeminen avajaistilaisuudessa ja nuorten läsnä ollessa vaikutti varmasti paljon suhtautumiseni tunteellisuuteen. Nyt useita viikkoja myöhemmin ymmärrän myös, että suhtautumiseni voi vaikuttaa naiivilta mielensä pahoittamiselta. Varmasti tunteitani vahvisti se, miten ”sisällä” olen viime vuodet ollut esimerkiksi työni ja graduni kautta lastensuojelutaustaisten nuorten osallisuuden teemassa ja esimerkiksi nuorten ”syrjäytymistä” koskevassa keskustelussa. Elämä on myös kuljettanut tielleni näitä ”syrjäytyneitä” nuoria, joten olen elänyt mukana tunnelmissa, joita heitä koskeva julkinen keskustelu on nostattanut.

Avajaistilaisuus alkoi juhlapuheilla, joissa puhujat toivat esiin, että kaikki salissa istuvat olivat paikalla dokumenttielokuvan ystävinä ja että dokumenttielokuva on aina nostanut esiin yhteiskunnallisia ongelmia ennen esimerkiksi päättäjiä. Hetkinen! Arvostan kyllä dokumenttielokuvia, mutta viime aikoina olen ruvennut suhtautumaan kriittisemmin erityisesti näihin ”yhteiskunnan kipupisteitä” tarkasteleviin dokumentteihin. Ne nostavat esiin rankkoja asioita, mutta eivät jää mukaan keskustelemaan niistä, huolehtimaan kuvaamiensa ihmisten asioiden ajamisesta tai siitä, että jokin todella muuttuisi. Totta kai esimerkiksi Suutari on rakentanut varmasti läheisen suhteen dokumenttinsa päähenkilöihin ja pohtii, miten heillä nykyään menee. Se ei kuitenkaan ole hänen työtään.

Dokumentit eivät välttämättä selitä asioiden taustoja ja mahdollisia syy-seuraussuhteita, joten ne jättävät tulkintavaltaa katsojalle. Dokumenttielokuvaa eivät myöskään sido yhtä tiukat eettiset ohjeet kuin esimerkiksi sosiaalityön tutkimusta. Uskon, että yhteiskuntatieteet ovat jo kauan nostaneet samoja teemoja esille kuin dokumentitkin. Esimerkiksi kyseisen dokumentin aihepiiri on jo kauttaaltaan koluttu sosiaalityön tutkimuksessa. Tutkimus ei kuitenkaan kiinnosta suuria massoja.

Elokuvan alettua myös totesin ”nähneeni” samat tarinat moneen kertaan, työssäni ja elämässä. On toki mukavaa, että dokumentin tekijät ovat löytäneet jotakin heille uutta. He kysyivät puheessaan, kuinka moni paikalla olijoista tuntee ”syrjäytyneen” nuoren. Katselin ympärilleni. Epäilemättä kulttuuri-ihmisiä, juhlavastikin pukeutuneita. Mutta kai hekin jotain tästä teemasta tiesivät, toivoin. Tuntui kuin olisin tullut tilaisuuteen, jossa valmistauduttiin harvinaiseen elämykseen, mukavasti elokuvateatterissa istuen. ”Tällaisia ovat syrjäytyneet nuoret.”

Myös aidosti liikutuin dokumentin tekijöiden puheen aikana. Suutari kertoi nuorten ja työryhmän omistavan elokuvan samana päivänä menehtyneelle Makelle, yhdelle elokuvan päähenkilöistä. Pohdin, että ovatpa nuoret vahvoja, kun tästä huolimatta jaksoivat tulla katsomaan tilaisuuteen. Todennäköisesti heidän omat reaktionsa (noin puolet poistui kesken elokuvan, yksi taisi jopa kirota kovaan ääneen mennessään) liittyivät myös Maken menettämiseen ja kipuun, jota hänen näkemisensä elokuvakankaalla aiheutti. Kuitenkin pohdin, oliko elokuvan näkeminen, varsinkin näin ison yleisön läsnä ollessa ja suurelta kankaalta, myös muulla tavoin nuorille rankka tilanne. Esimerkiksi yleisö nauroi useaan otteeseen, eikä mielestäni todellakaan aina ”oikeissa” kohdissa tai arvostavasti. Toisaalta päähenkilöt kertoivat hyvin henkilökohtaisista kokemuksistaan, jotka varmasti jo itsessään on vaikea nähdä isossa elokuvateatterissa.

Mieleeni nousi kysymyksiä siitä, miten nuoret ovat olleet mukana dokumentin tekoprosessissa. Heille annettiin videokamerat, joilla he saivat itse kuvata materiaalia dokumenttiin, mutta sitä oli päätynyt dokumenttiin melko vähän ja varmasti senkin osalta elokuvan tekijät ovat voineet valita, mitä pätkiä elokuvaan ottavat. Voi toki olla, että nuoret olivat dokumentin toteutuksessa kauttaaltaan mukana, esimerkiksi valitsemassa elokuvaan leikattavia pätkiä.

Entä millaista keskustelua nuorten kanssa on mahdettu käydä siitä, miltä tuntuu nähdä ja kuulla itsestä kertova dokumentti isolla kankaalla? Onko heille kerrottu dokumenttiin osallistumisesta mahdollisesti koituvista seurauksista? Varmasti he ovat itsekin pohtineet tällaisia asioita, mutta toisaalta saattaa tuntua myös yllättävältä, että kaikki ihmiset eivät välttämättä suhtaudu kannustavasti ja ymmärtävästi, joko tietoisesti tai tiedostamattomasti.

Dokumentin jälkeen jonotin narikkaan ja huomasin osan nuorista. Takanani jonotti porukka keski-ikäisiä ihmisiä, joista eräs totesi: ”Eiväthän ne kaikki olleet ihan toivottomia tapauksia.” Toivon, että hän ei huomannut nuoria – ja etteivät nuoret kuulleet tätä kommenttia.

Oma taustani vaikuttaa varmasti myös siihen, miten stereotypisoivana dokumentin koin. Se ei myöskään olisi tuntunut niin stereotypisoivalta, jos jokaisessa sitä koskevassa artikkelissa ja sitä ennen pidetyissä juhlapuheissa ei olisi tuotu esiin, miten se kuvaa juuri paljon puhuttuja ”syrjäytyneitä” nuoria. Tämä lisäsi elokuvan tekijöiden stereotypisoivaa valtaa. Heidän elokuvaan nostamansa pätkät rakensivat kuvaa ”syrjäytyneestä nuoresta”.

Toisaalta dokumentin tehtävä, kuten aiemmin totesin, ei välttämättä ole selittää ilmiöiden taustoja tai avata niihin liittyvää laajempaa keskustelua. Dokumenttielokuva voi piiloutua sen taakse, että se näyttää ”totuuden”. Dokumentista välittyy epäilemättä myös lämminhenkinen ja arvostava kuva päähenkilöistä. He pitävät toisistaan huolta, jaksavat selviytyä päivästä toiseen ja ymmärtävät tilanteitaan tarkkanäköisesti. Katsojat saattavat suhtautua näihin kuvauksiin nuorista monin tavoin. Vaikka dokumentissa tuli selväksi, että suurimmalla osalla, ellei kaikilla, päähenkilöistä oli rikkonainen perhetausta ja kontakteja lukuisiin viranomaisiin, voi katsoja silti ajatella esimerkiksi, että ”menisivät nyt töihin”. Näin myönsi ajoittain ajatelleensa Suutarikin sattumoisin näkemässäni haastattelupätkässä. Dokumentissa annettiin myös ainakin lastensuojeluviranomaisista kuva hölmöjä kyselevinä ja keskusteluun kykenemättöminä, mutta siitä en viitsi suivaantua, koska siinä ei ole mitään uutta.

Kaikkein keskeisin mielessäni pyörinyt kysymys dokumenttia koskien oli se, millä oikeutuksella kerromme jonkun toisen tarinan. Edellytyksenä toisen tarinan kertomiselle ei voi vaatia olevan, että tulee hänen kanssaan ”samasta maailmasta”. Tällaisissa aiheissa se voi tosin edistää tarinan arvostavaa kertomista, kuten koin esimerkiksi ”Reindeerspotting – pako Joulumaasta” -dokumentin (2010) kohdalla (ohjaaja ja myös käsikirjoittajana ja kuvaajana toiminut Joonas Neuvonen on itse kokenut samoja asioita kuin dokumentin kuvaamat henkilöt). Pohdin paljon myös sitä, mitä on tarpeellista tai edes eettistä näyttää. Onko oikein kuvata ja näyttää tilanne, jossa nuori ahdistunut ihminen sananmukaisesti hakkaa omaa päätään seinään? Ajaako tämä kuvattavan henkilön asiaa mitenkään, varsinkaan, kun tilanne tuntui jopa huvittavan yleisöä?

En ole saanut yrityksestäni huolimatta Suutarin yhteystietoja, jotta voisin keskustella hänen kanssaan dokumentista ja selvittää vaivaamaan jääneitä seikkoja. Sähköpostin lähettämiseen hänen Helsingin Sanomien kolumnistisähköpostiosoitteeseensa ei riittänyt pokkaa. Tästä johtuen täytyy todeta, että suuri osa artikkelissa esiintyvistä huomioista on oletuksia, joihin en ole saanut selitystä tai varmistusta. Toivon sydämestäni – ja uskonkin –, että todellisuudessa dokumentin toteuttaminen on lähtenyt sen päähenkilöiden näkökulmasta, valtauttanut ja osallistanut heitä – maksanut siis takaisin sen, että he avasivat dokumentissa omat, ajoittain hyvin kipeät elämänkokemuksensa suurelle yleisölle.

Dokumentin osalta tuohtunutta mieltäni rauhoitti hieman 28.2.2013 Helsingin Sanomissa julkaistu Miran haastattelu ”Ihminen tuomitaan yhden virheen perusteella”. Siinä Mira kertoi lähteneensä mukaan dokumenttiin, ”koska hänellä ei ollut mitään hävittävää”. Lisäksi ohjaaja Suutari oli esimerkiksi kannustanut Miraa hänen unelma-alalleen musiikin pariin. Ainakaan kyseisessä lehtijutussa ei tullut esiin mitään, mikä Miraa olisi dokumentin suhteen vaivannut. Olisiko tuohtuneen sossun siis syytä rauhoittua?

”Hilton!” on käsittelemistäni epäkohdista huolimatta hyvin toteutettu ja koskettava, ainakin ”dokumenttielokuvan ystävän” näkökulmasta. Käykää katsomassa se ja keskustelkaa siitä.

Anna Nádasi

Teksti on alun perin julkaistu Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja sosiaalityön, Stigma ry:n ja Stydi ry:n, ainejärjestöjen lehdessä Kajahdus 1/2013. Sitvas.fi:hin tekstiä on muokattu alkuperäisestä versiosta.

6 responses to “Hämmentävä ”Hilton!”

  1. Dokumenttielokuvan tekeminen perustuu ohjaajan ja kuvattavien henkilöiden keskinäiseen ja kestävään luottamukseen, joka ulottuu pitkälle ennen ja jälkeen elokuvan. Elokuvan tekijöihin, myös ohjaajan saa kätevästi yhteyden mm. elokuvan tuotantoyhtiön (filmimaa), levittäjän, tai numerotiedustelun kautta.

  2. Hieno kuulla!🙂 Näin minä toivoin ja uskoinkin. Itsellä ei ehkä olisi pokkaa etsiä yhteystietoja numerotiedustelun kautta, mutta toki olisin voinut nähdä enemmän vaivaa asian eteen.

    • Kyllä Virpi varmasti vastaa, jos sulla joku sähköposti-osoite hänelle on :)) T.mira

      Hyvä teksti muuten Anna. Rupes tosin harmittamaan, että lastis on ”kuvattu” sellaiseksi, kuin mitä se oikeastikkin oli. Tuon käynnin jälkeen ei näkynyt tai kuulunut. Kuitenkin pitkä raittius, 6kk yhteydettä ex-ukkoon, ja ei-minkäänlainen tarpeeni lääkitykseen tai laitoshoitoon mielenterveys puolelta, olivat lastiksella tiedossa, mutta siitä huolimatta Naisten Klinikan sossu teki ilmoituksen minusta vedoten; Päihteisiin, mielenterveyteen, ja väkivaltaiseen parisuhteeseen. Harmi ettet(ehkä sitten koulutuksesi puolesta) näe asiaa sellaisena kuin se on, huolimatta siitä kuinka isolta kankaalta sen näkisit. Ja keskusteluun eivät kyenneet millään tasolla. Oli porukka ohjaajaa myöten sanattomana tästä, kun viranomaiset poistuivat paikalta.

  3. Todella harmi kuulla, Mira!😦 Tuo oli toki siis vain mun oma spekulaatio ja olin kyllä itse ihmeissäni dokumenttia katsoessani, että he eivät selittäneet sinulle, mistä heidän käyntinsä johtui jne. Ja todella harmi kuulla, jos eivät kyenneet keskusteluun. Mutta jos siis ymmärrän oikein, käynnin jälkeen ei näkynyt eikä kuulunut eli he totesivat, ettei lastensuojelullista huolta kohdallasi ollut. Olin siis itse juuri tyrmistynyt tästä, etteivät he avanneet käyntinsä syytä sinulle. (Jos nyt oikein muistan, vai oliko kyse lastensuojeluilmoituksen sisällöstä.)

    Tosiaan omat dokumentista heränneet tuntemukseni ovat jo huomattavasti hälvenneet. Tuolloin en muuta s-postiosoitetta Virpille löytänyt kuin Helsingin Sanomiin, eikä sinne mielestäni olisi ollut hyvä pistää hänen dokumentistaan yhteydenottoa. Olisin itse voinut tuolloin todellakin nähdä enemmän vaivaa Virpin tavoittamiseen, kuten aiemmin totesinkin. Mutta erittäin hyvä kuulla, että tekstissäni oli mielestäsi myös hyvää!🙂 Ja kiva, että olet lukenut sen.

  4. Tosi inhimillinen toi sun teksti siis oli. Se on sen paras puoli. Se, etteivät kaikki vatvo vain esineellistäväti/objektiivisesti ”syrjäytyviä”(Huom; monikossa) aiheena, vaan koittaa hahmottaa sen ahdingon johon yksilö on itsensä saanut, sekä sen että onko heillä tukea yhä vierellään. Ja on🙂
    Kyse oli lastensuojeluilmoituksen sisällöstä, ja ainoa syy selvityksen teolle jota he osasivat toistavasti antaa, oli että se on heidän velvollisuutensa. Vaikkakin heillä on päätösvalta siitä tehdäänkö selvitys ilmoituksen pohjalta vai ei, ja vaikka heitä oltiin jo infottu että tuolloinen tilanne poikkesi totaalisti ilmoituksen antamasta kuvasta.. Mutta onneksi jättivät asian sikseen.🙂

  5. Hei!

    Minun nimeni on Aino ja olen freelancer Promo logic:lla, netti media toimistolla. Olisimme kiinnostuneita lisäämään 2-3 lausetta ja linkin teidän sivullenne sovittuun hintaan vuodeksi.

    Olkaa hyvä ja ilmoittakaa jos tämä kuullostaa kiinnostavalta ja annan lisätietoja. Jos omistatte myös muita sivuja, olkaa hyvä ja liittäkää niiden URL osoitteet jotta voin käydä myös ne läpi mahdollista sopimusta varten.

    Kiitos ja pikaisiin kuulemiin!

    Ystävällisin terveisin

    Aino Nurminen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s