Opiskelija joka ei osoita mieltään on lälly porvari

Toim. huom. Verkkomedian tekstit eivät edusta järjestön, vaan kirjoittajien kantoja. Varsinaisissa tiedotteissa ja kannanotoissa, joita myös julkaistaan sivuilla, niiden virallisuus tuodaan esiin. Niiden kuvana käytetään lisäksi pinkki-mustaa raitaa.

Minä pidän mielenosoittamisesta. Mielenosoituksessa on samaan aikaan ehdottomasti osa jotain ryhmää ja ulkona toisesta ryhmästä. Sen voi aistia jo siinä vaiheessa, kun mielenosoittajat vasta kokoontuvat paikalle. Ohikulkijat katsovat heitä kieroon. Tämän kokee parhaiten jos kokoontuminen tapahtuu keskeisellä paikalla, vaikka Kolmen sepän patsaalla. Ihmiset kävelevät ohi ja tuijottavat. Eivät kuitenkaan pysähdy kysymään mistä on kyse tai edes lukemaan bandiksia. Kukaan ei halua leimautua kuuluvansa niihin. Paitsi tietysti ne itse. Kaikissa mielenosoituksissa on aistittavissa mielenosoittajien kesken äänetöntä yhteisöllisyyttä. Me olemme yhdessä katseiden alla. Ennen kaikkea, me olemme siellä missä meidän ei pitäisi olla.

Jos minun pitäisi nimetä vain yksi asia, josta pidän mielenosoituksissa, niin se olisi ehdottomasti pääkatujen tukkiminen. Mikään ei tunnu yhtä hyvältä, kuin pysäyttää yksityisautojen virta Helsingin keskustassa. Parhaimmat muistot liittyvät tukimielenosoitukseen edesmenneen Sosiaalikeskus Sataman puolesta. Demo alkoi muistaakseni Kiasman edestä ja marssi koko matkan Kalasatamaan asti. Tapahtuman henki oli selvä jo Rautatieaseman kohdalla. Ohikulkija hyökkäsi repimään lippua naamioituneelta punkkarilta, mutta sai nopeasti niin monta mielenosoittajaa vastaansa, että pakeni kauemmas huutelemaan. Meitä ei haluttu tänne, mutta me emme olleet lähdössä mihinkään. Vähän ennen Pitkääsiltaa kulkueen kärkeen kurvasi soundiauto. Soundiauto on pakettiauto jonka perässä on aggregaatti ja kohtuuttoman suuret kaiuttimet. Musiikki alkoi blastata korvia särkevällä voimakkuudella Hämeentien toimistotalojen välissä. Se oli muistaakseni nopeamman tempon dubsteppiä. Ihmisten ilmeistä jalkakäytävillä ei pystynyt lukemaan muuta kuin paheksuntaa. Pyöräblokki demon edessä ei vienyt yhtä kaistaa vaan koko kadun. Meitä ei haluttu tänne, mutta meillä ei ollut kiire perille. Ilokseni kuulin myöhemmin mielenosoituksen sekoittaneen keskustan liikenteen tunneiksi sen jälkeenkin.

Viimeksi olin osoittamassa mieltäni kolmen karkotusuhan alla olleen afgaanimiehen puolesta. Miehiä oltiin palauttamassa Afganistaniin, vaikka oli selvä, että heidät tultaisiin tappamaan siellä ennemmin tai myöhemmin. Miehiä vainottiin mm. poliittiseen toiminnan osallistumisen takia. Yhden miehistä poika oli tapettu isän aktivismin lopettamiseksi. Vainoajat edustavat nykyään Afganistanin hallintoa, jonka tarjoamaan suojeluun maahanmuuttovirasto vetosi päätöksessään. Miehet olivat olleet demon aikaan jo kaksi viikkoa nälkälakossa. Mielenosoitus itsessään oli varsin tavallinen. Kolmen sepän patsaalta Eduskuntatalolle, mukana aina mahtava Rumpuryhmä. Mieleenpainuvin hetki koettiin kuitenkin vasta Eduskuntatalolla. Joku kansanedustajapersu esitti sinänsä tukea miesten tilanteelle, mutta alkoi mussuttaa perään turvapaikkashoppailusta. Mielenosoittajat huusivat ääliön yhdellä suulla hiljaiseksi. Persu ei kuitenkaan ollut mielipiteineen yksin. Pari viikkoa myöhemmin luin Facebookista, että jotkut ahkerat olivat käyneet jakamassa flaikkua miesten tilanteesta keskustassa. Useat ohikulkijat olisivat lähettäneet miehet Afganistaniin. ”Kuolkoot.”

Mielenosoittamisessa ei siis asetu katseiden alle ja siten kaupungin anonyymin ihmisvirran ulkopuolelle vain pysähtymällä ja kokoontumalla julkiselle paikalle, vaan myös asettumalla yleistä mielipidettä, valtakäsitystä, asiantilaa, diskurssia, liikennejärjestelyjä tai mitä lie vastaan. Parhaimmillaan osoittaessa mieltä asettuu myös yleistä järjestystä ja yhteiskuntaa vastaan. Alkuvuodesta järjestettiin mielenosoitus puolalaisten talonvaltaajien tueksi ja Stora Enson perseilyä vastaan. Mielenosoitus oli koonnut paikalle kuutisenkymmentä osallistujaa ja valtavat määrän poliiseja. Poliiseja oli huomattavan paljon jo seuraamassa marssia metsäyhtiön pääkonttorille, mutta katukuva alkoi todella sinistyä vasta kun kulkue pääsi perille. Poliisi oli päättänyt estää demon pääsyn metsäyhtiön konttorille, mikä ei tietenkään mielenosoittajille käynyt. Tarkoituksena oli osoittaa mieli sokeripalan sisäpuolelle asti.

Mielenosoituksen etujoukko törmäsi poliisin ihmisketjuun joidenkin metrien päässä ulko-ovesta, seurasi vääntöä kulkueen painaessa poliisiriviä vasten ja hetken aikaa tilanne oli todella kuumottava. Olin itse nöösinä hyvän matkan päästä eturivistä, mutta luottamukseni poliisin hyväntahtoisuuteen ei ole koskaan ollut kovin suurta. Tunsin silti, että olin tekemässä jotain niin kiellettyä, että siitä voisi saada shokkihoitoa taserista. Ilmeisesti tilanne alkoi kuumottaa virkavaltaakin ja kohta näytti siltä, että paikalle oli hälytetty kaikki Etelä-Helsingin poliisit. Ehkä Suomen valtio halusi näyttää suojelevansa lahjaansa Kiinan ja Brasilian köyhille omilta kansalaisiltaan. Saarrettuna ja järjestyksenpidon alaisena tunsin silti oloni voimakkaaksi. Meitä mielenosoittajia ei ollut paikalla montaa, mutta silti me olimme niin vakava uhka, että meihin käytettiin tällaisia voimavaroja. Tästä huolimatta poistuimme paikalta omilla ehdoillamme ja kohonnein mielialoin.

Spinozan etiikkaan liittyy ajatus affekteista, ruumiissa aiheutuvista vaikutuksista, jotka lisäävät tai vähentävät ruumiin toimintakykyä. Toimintakyvyn lisääntyminen tuottaa iloa, sen väheneminen surua. Spinozaan en tässä tekstissä syvenny, vaan totean mielenosoituksissa kokemani ilon johtuvan toimintakyvyn lisääntymistä. Minä voin tukkia pääkadut ja huutaa keskellä Helsinkiä mitä mieltä olen sikatilojen sadisteista. Tärkeintä on kuitenkin, että sitä ei tarvitse tehdä yksin. Affektit ovat luonteeltaan ruumiillisia, ja ilon tunteet mielenosoituksissa ovatkin hyvin konkreettisia. Palautetta siitä, että tekee jotain mitä ei saisi saa koko ajan sivustakatsojilta, samoin kuin tukea vieressä marssivilta tovereilta. Lisäksi on keskellä kulkueen aiheuttamaa melua: huutoja, rumpuja, musiikkia. Mielenosoituksen jälkeen minulla on aina voimaantunut olo. Tuntuu siltä, että asioita todella voi muuttaa eikä mikään olotila ole lopullinen tai ”luonnollinen”. Osoitin mieltäni turkistarhausta vastaan viime talvena. Pakkasesta huolimatta tunnelma oli korkealla. Nyt kansalaisaloite on kerätty, ja turkistarhauksen kieltäminen lähempänä kuin koskaan. Samanlaista ruumiillista iloa en koe esimerkiksi äänestäessäni. Käteen annetaan lappu ja käsketään toimittamaan asia piiloon sermin taakse. Äänestäminen on siinä mielessä kuin rukous, että oma toimintakyky luovutetaan jonkun toisen haltuun.

Mielenosoitus voi siis olla voimauttava pohja toiminnalle, mutta vain jos sillä on selkeä vaatimus ja mietitty ja tinkimätön asenne. Hyvä esimerkki päämäärättömästä ajanhaaskuusta on vuoden 2011 maaliskuussa järjestetty tempaus humanismin puolesta. Olin paikalla Humanisticumin koollekutsumassa suunnittelukokouksessa, joka aluksi vaikutti lupaavalta. Humanistisen tiedekunnan pienet oppiaineet olivat jäämässä ilman opetusta ja tiedekunta oli ajamassa läpi opintokokonaisuusuudistusta, joka ei luvannut hyvää yhdellekään opiskelijalle. Alkuinnostukseni kuitenkin hyytyi nopeasti. Humanisticumin paikalle kutsuma dekaani Anna Mauranen puhui opiskelijoiden vastustuksen ympäri hatarilla lupauksilla dosenttiopetuksesta. Yleiseksi linjaksi myös päätettiin, ettei mielenilmaus saisi olla ketään vastaan, vain humanismin puolesta. Tässä vaiheessa menetin jo toivoni, enkä ollut uskoa suunnitelmia lähettää rakkauskirjeitä erityisesti Elinkeinoelämän keskusliitolle. EK toimii yleisesti ihmisyyttä ja kaikkea hyvää ja oikeudenmukaista vastaan, mutta ei sitä sentään kaikesta voi syyttää. Taistelua yliopiston kaupallistumista vastaan ja akateemisen vapauden puolesta voi käydä paljon lähempänäkin. On pakko myöntää, että en ollut ”tempauksessa” paikalla. Koko touhu vaikutti kokouksen pohjalta täysin toivottomalta. Tulkitsin, että oli olemassa joku Etelärannassa asuva mörkö joka ei anna rahaa humanismille ja tämä sitten rakastetaan omalle puolelle. Paikalle sattuneet toverit vahvistivat käsitykseni oikeiksi.

Opiskelijaelämä on köyhää. Opiskelija ottaa vastaan sen, mitä ylhäältä syötetään ja vielä kiittää. Unicafessa saa syödä mautonta mössöä kymmenen senttiä halvemmalla. Saunan vuokraaminen HYYltä on halvempaa, mutta silti mahdottoman kallista. Kuulin taannoin, että jossain Laajasalossa on minunkin jäsenmaksulla kunnostettu puuhuvila. HOASilla ei voi paperiseinien takia harrastaa edes seksiä stressaamatta kuuleeko viereisen huoneen kämppis, jonka nimeä ei edes muista. Onneksi YTHS sentään kirjoittaa masennuslääkkeitä. Opiskelijoiden täydellisen marginaalisuuden yhteiskunnassa tajuavat kaikki paitsi he itse. Lukukausimaksut ovat täällä muutamassa vuodessa, vaikka sitä tuskin toivoo yksikään Suomen sadoistatuhansista opiskelijoista. Maksullista koulutusta tullaan vastustamaan vasta kun se on liian myöhäistä. Situationistit ovat vielä ainakin toistaiseksi oikeassa siinä, että opiskelijoilla on tiettyjä vapauksia. Vapaus säännöllisistä työajoista ja osittain tuettu toimeentulo jättävät aikaa, jota voi käyttää vaikka poliittiseen aktivismiin. Käytännössä epänormatiivinen päivärytmi näkyy Aleksandrian yökäyttönä. Opiskelijoilla kuitenkin olisi mahdollisuus toimia, ja siksi apatia tuntuu niin turhauttavalta. Ajatelkaa, HYYn välillä ajama autoton kampus olisi helposti toteuttu 40 000 opiskelijan voimin tehdyillä kadunvaltauksilla.

Mielenosoitus ei kuitenkaan itsessään riitä mihinkään kumoukseen. Afgaanimiesten nälkälakko jatkuu edelleen. He ovat lisäksi joutuneet sietämään rasistien kuvottavaa vittuilua. Mieltä osoittamalla ei myöskään paranneta opiskelijoiden asemaa, saati pelasteta humanistisen sivistyksen ruumista. Lottoaan voi koittaa tänään alkaneissa edustajistovaaleissa, mutta ei niidenkään varaan kannata laskea kaikkea. Ehdokkaat 223-278 ovat kuitenkin varmempia hevosia kuin toiset. Todelliset muutokset vaativat kuitenkin opiskelijoiden laajaa omaehtoista toimintaa, ja mielenosoituksissa on näiden toimintamahdollisuuksien tiedostamisessa ja niihin voimaantumisessa kaikkein matalin kynnys. Voit pysäyttää yliopistotehtaan asettumalla sen rattaiden ja vipujen tielle. Tai voit olla lälly porvari. Jäädä kotiin, äänestää sydänten presidenttiä ja rukoilla, että valmistut ennen lukukausimaksuja.

Petri Vaittinen

3 responses to “Opiskelija joka ei osoita mieltään on lälly porvari

  1. ”Opiskelijoiden täydellisen marginaalisuuden yhteiskunnassa tajuavat kaikki paitsi he itse. Lukukausimaksut ovat täällä muutamassa vuodessa, vaikka sitä tuskin toivoo yksikään Suomen sadoistatuhansista opiskelijoista. Maksullista koulutusta tullaan vastustamaan vasta kun se on liian myöhäistä.”

    Etkö tiedä, että Suomen ylioppilaskuntien liiton keskeisiä teemoja on jo pitkään ollut maksuton koulutus?

    Viimeksi elokuussa SYL:n pj kävi aamuteeveessä sitä puolustamassa.
    http://areena.yle.fi/tv/1647195

    Ihan näin niinkon tiedonkeruun lähtösysäystä silmällä pitäen.

  2. Mielenosoitusten idea näyttää siis olevan mahdollisimman suuren haitan aiheuttaminen muille. Asiaan kuuluu neuvottelukyvyttömyys sekä tietysti mahdollisimman suurten vaatimusten esittäminen.

    Toinen nimi tällaisille mielenosoittajille on terroristi. Itse asiassa, mikä tarkkaan ottaen sinut heistä erottaa? Oletko koskaan miettinyt? Osaatko vastata?

  3. Vertailu rukoukseen on oikeastaan aika osuva. Eihän rukoileminen oikeasti auta mitään, vaan antaa vain rukoilevalla sellaisen tunteen, että hän olisi tehnyt jotain hyvää. Mielenosoittaminen on kuin farisealaisten rukoilua, jossa tärkeintä on näyttää muille olevansa jonkun hyvän asian puolella.

    Mielenosoittajilla ei ole kuitenkaan yleensä kovin suurta kiinnostusta muuttaa oikeasti maailmaa, koska mielenosoitus on erittäin tehoton tapa vaikuttaa yhtään mihinkään. Sellainen yksilö, jota kiinnostaa maailman muuttaminen paremmaksi, ei tuhlaa aikaansa miekkareissa, vaan tekee jotain konkreettista. Pelkällä kovaäänisellä meuhkaamisella ei ole mitään muuta vaikutusta kuin vain se, mikä tässäkin kirjoituksessa tuotiin esille: se tuntuu kivalta siitä, joka sitä tekee.

    Mielenosoittaminen on siis yleensä puhdasta, muista piittaamatonta itsekkyyttä. Mielenosoittajat hakevat kiksejä vain itselleen ja pyrkivät kohottamaan omaa sosiaalista statustaan julistamalla suureen ääneen olevansa hyvisten puolella.

    Siihen ei kiinnitetä mitään huomiota, muuttuuko maailma oikeasti paremmaksi mielenosoituksen ansiosta. Yleensä ei muutu, mutta tästä faktasta huolimatta mielenosoituksia jatketaan. Se osoittaa erinomaisen hyvin, että mielenosoittajia ei kiinnosta toiminnan seurauksena saavutettu mahdollisimman hyvä lopputulos, vaan mielenosoittajalle toiminta on itsetarkoitus. Sillä ei ole mitään väliä, seuraako toiminnasta jotain hyvyyttä vai ei.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s