Pelosta

Tänäkin kesänä järjestettiin leirejä ja kokoontumisia, joita voisi määritellä sanalla vasemmistolainen. Ajattelin osallistua, mikäs sen mukavampaa tai tärkeämpää, kuin kellua kesässä ja keskustella kiinnostavista aiheista samanhenkisten ihmisten kanssa. Mutta suunnitelmani yllä lojui pelottava ja ankea varjo, paljon ankeampi kuin hyttyset tai epävakainen sää: Norja, tietenkin. Sillä vaikka kesäsuunnitelmani eivät varsinaisesti tähän kaatuneetkaan, täytyy myöntää, että en ole niin rohkea ja epäitsekäs, kuin ihanteellista olisi. Ajatus siitä, että naapurimaan vuoden takaiset tapahtumat uusiutuisivat täällä pelotti.

Kirjallisuuslehti Parnasson kolmosnumerossa on Maaria Pääjärven kirjoittama arvio Jusu Annalan Auschwitz-runokokoelmasta. Kokoelman tekstit kertovat juuri siitä, mistä niiden nimen perusteella voi kuvitellakin kertovan: nyt jo ainakin jollain tasolla historiaan jääneistä Natsi-Saksan kauheuksista. Tekstissään Pääjärvi kysyy, miksi kääntää nyt, vuosien päästä katse menneisyyden hirmuihin yhä uudestaan ja uudestaan. Miksi tarvitaan runoja aiheesta, joka on dokumentoitu tarkemmin kuin melkein mikään eurooppalainen tapaus? Siksi, että Auschwitz on aina ajankohtainen sen epärationaalisuuden vuoksi, vastaa runoilija Annala Pääjärven tulkinnassa.

Kriitikko itse esittää kuitenkin toisenlaisen vastauksen. ”Annala vetoaa runoilijan tehtävään, joka on ’kurkistaa pimeyteen’. Sen pitäisi kai olla jokaisen tehtävä. Mutta kurkistamme tarkoin dokumentoituun pimeään vuosikymmenten päässä, emmekä siihen pimeyteen, joka meitä ympäröi”, hän kirjoittaa. ”Auschwitz on… pahuuden päästöaukko. Se saattaa varjella meitä parhaillaan vallitsevalta pimeydeltä, ja siltä tiedolta, että Auschwitz ei ole ikuinen anus, vaan maailman sonta valuu jonnekin muualle nyt.”

Puoluekannasta, iästä, sukupuolesta tai muista määritteistä riippumatta lähes jokainen suomalainen on käsittääkseni valmis tuomitsemaan 30-luvun tapahtumat. Ja erittäin hyvä niin. Entä jos asuisimme tuon ajan Saksassa nyt, mitä tekisimme? Moni on varmaan käynyt päässään tämän ajatuskuvion ja vastaaminen on vaikeaa. Varmaan jokainen toivoo, että olisi ollut yksi niistä rohkeista ja epäitsekkäistä sankareista, jotka uskalsivat sanoa ei ja auttaa heikommassa asemassa olevia. Mutta olivatko he parempia, sieluiltaan puhtaampia ihmisiä, kuin he, jotka vetäytyivät koteihinsa ja laittoivat verhot kiinni? Ainakin näiden sankareiden teot olivat rohkeita ja hyviä.

Jos suurten joukkojen, monien niin sanotusti tavallisten ihmisten, suljetut silmät johtuivat pelosta, iskee väkisinkin epäilys, että juuri pelko oli ja on pahuuden paras samettimatto.

Vuosikymmenten takaisiin tapahtumiin ei enää voi vaikuttaa. Mutta ehkä se, että voimme nyt nähdä historian massojen pelon ja sen seuraukset, tekee menneisiin palaamisesta ajankohtaista. Kunhan mennyt pimeys nähdään peilinä, eikä nykyajan piilopaikkana, ajastuskuviosta voi siirtyä toiseen: mitä minä tässä tämän ajan Suomessa, Euroopassa ja globaalilla pallolla teen? Miten haluan tähän asetelmaan sijoittua?

Äärioikeiston vaikutus puhaltelee taas voimistuneena Euroopan yllä. Se kulkee epämääräisesti arkipäivien lomassa ja ruuhka-aamuina, kaupan leipähyllyllä ja tilastotieteen tenttiharjoituksissa. Siellä sitä saattaa olla vaikea huomata. Äärioikeiston uusi voimistuminen ei ole dokumentoitu ja analysoitu kokonaisuus, joka olisi helppo tuomita yhteisellä suulla ja siirtää sivuun, toisin kuin jo menneet tapahtumat, joista voimme helpommin sanoutua irti.

On sääli, että äärioikeiston noususta ja sen rasistisesta uhasta puhuminen on jäänyt melko pienen joukon harteille. Näin ei tulisi olla. Jos vain muutama ryhmä tai poliittinen suuntaus ajaa kamppailua muukalaisvihaa vastaan, myös väkivallan uhka kohdistuu pienempään määrään ihmisiä. Olisiko Norjan joukkomurha tapahtunut, jos maahanmuuttajamyönteisyys ja sitä kautta rasistisen äärioikeiston uhmaaminen eivät olisi olleet niin leimallisesti tietyn poliittisen joukon asioita? Kun vain pieni määrä ihmisiä toimii aiheen ympärillä, heihin suuntautuva väkivalta tuntuu mahdollisemmalta ja todellisemmalta ja pahimmassa tapauksessa käy niin kuin väkivallan tekijät toivovat: pelko taltuttaa meidät, ja laitamme verhot kiinni. Mitä voimme sitten sanoa vuosien päästä?

Eikä kyse toki ole vain tulevaisuudesta, kyse on monen ihmisen elämistä nyt ja tässä. On kohtuutonta, että niin moni maahanmuuttaja, homo, nainen, jotain mieltä oleva tai muuten vaan joku joutuu pelkäämään yhteisissä tiloissamme. Koska tällaiset määreet eivät tietenkään ole yksiselitteisiä, pelon uhka ja sen kokeminen leviävät helposti. Mistä voin tietää, miten joku toinen minut määrittelee? Olenko jonkun toisen subjektiivisessa maailmassa jonkin sellaisen ryhmän jäsen, johon en ole itse koskaan ajatellut kuuluvani?

Pelko on voimakas tunne, enkä usko että pystyn taltuttamaan sitä yksin, en edes omalla kohdallani. Tarvitsen tuekseni paljon ihmisiä, oikeastaan ihan kaikki ihmiset talouspoliittisista kannoista, lempiruuista, koulutustaustoista tai kotiosoitteista huolimatta.
Tarvitsemme turvallisen elinympäristön.

Johanna Koivisto

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s