Troikan kyydissä

Missä luuraa vasemmistolainen EU-politiikka?

Eurokriisi ja etenkin Kreikan tilanne on dominoinut poliittista keskustelua viimeisen parin vuoden aikana. Keskustelua on eduskunnassa tunnuttu käyvän lähinnä siitä, missä suuruusluokassa ja millä ehdoilla suomalaiset veronmaksajat osallistuvat ns. troikan (IMF, Euroopan komissio ja Euroopan keskuspankki) neuvottelemiin lainapaketteihin Kreikalle.

Kahden lainapaketin välissä Suomen hallitus vaihtui porvaripohjaisesta sateenkaareen, mutta linjassa ei pahemmin nähty muutosta. Hallituksen vasemmistopuolueet ovat kyllä puhuneet sijoittajien vastuusta ja takauksista, mutta kummallisen vähän on kuultu elefantista huoneessa: troikan lainojensa ehtona ajama uusliberalistinen shokkihoito on tuhonnut Kreikan julkisen sektorin. Tämä puolestaan on kasvattanut räjähdysmäisesti työttömyyttä ja köyhyyttä – lyhyesti sanottuna ajanut kreikkalaisen yhteiskunnan täydelliseen umpikujaan. Tältäkö vasemmistopuolueiden toitottama sosiaalinen Eurooppa tosiaan näyttää?

Erilaiselta se ainakin näytti ennen eduskuntavaaleja. Niin Vasemmistoliitto kuin demarit suhtautuivat nihkeästi verorahojen syytämiseen pankkien pelastamiseksi. Siitä huolimatta helmikuussa 2012 hyväksytystä 130 miljardin tukipaketista meni saksalaislehti Die Gazetten mukaan 80 % prosenttia Kreikan velkojille, eli Euroopan keskuspankille ja muille pankeille.

Samaten Vasemmistoliiton täysin kielteinen suhtautuminen Euroopan vakausmekanismin (EVM) perustamista kohtaan suli ensimmäisen hallitusvuoden kuluessa. Hieman kärjistäen ainoa merkittävä EU:hun liittyvä vaalilupaus, jonka mukaan vasemmistopuolueet ovat toimineet, on paljon toitotettujen lainanvakuuksien hankkiminen. Erityinen arvovaltavoitto vakuuksien turvaaminen oli demareille, joille uhka EU-kriittisempien kannattajien loikkaamisesta Perussuomalaisille on merkittävä. Teatraalisten vääntöjen jälkeen allekirjoitetun (yhä osittain salaisen) vakuussopimuksen turvin valtiovarainministeri Urpilainen pystyi kehuskelemaan Suomen tiukasta EU-linjasta, vaikka pohjimmiltaan kyse olikin hieman erilaisesta tavasta järjestellä velanmaksu.

Käytännössä vakuuden turvin Suomi luopui mahdollisista lainausjärjestelyistä itselleen saatavista voitoista varmistukseen siitä, että Kreikan päätyessä velkasaneeraukseen se saa osan lainaamastaan rahasta takaisin. Lopputulos voi pitkällä tähtäimellä olla suomalaiselle veronmaksajalle plus- tai miinusmerkkinen, riippuen tilanteen kehittymisestä. Joka tapauksessa taloudelliset vaikutukset ovat suhteellisen pienet: poliittisesti vakuudet tarjosivat hallitukselle keinon äärimmäisen epäsuositun tukipaketin myymiseen kansalle.

Kirjoitan vasemmistopuolueista yhtenä kokonaisuutena, koska käytännössä Suomen hallitus tuntuu toimivan kiistakysymyksissä kahtena blokkina. Toinen näistä muodostuu SDP:stä ja Vasemmistoliitosta, joiden puolelle Vihreät useimmiten päätyy. Toiseen kuuluvat Kokoomus, Kristillisdemokraatit ja RKP. Näissä blokeissa pääpuolueet pitävät luonnollisesti valtaa, jolloin vasemmisto ja vihreät saavat äänensä kuuluviin lähinnä demareita tukemalla. Hallituksen EU-politiikasta tekeekin astetta käsittämättömämpää se, että tällä demarijohtoisella blokilla on paikkaenemmistö. Hallituksen politiikassa voisi siis kuvitella näkevän jonkinlaista vasemmistolaista painotusta.

Mutta ei. Eduskunnassa käytävää EU-keskustelua tuntuu dominoivan kaksi visiota: hallituksen huippukokouksissa tukema tiukemman talouskurin ja armottoman integraation Eurooppa, sekä persujen ”rajat kiinni, pää kuoppaan” -politiikka, jota Keskustan poliittinen ruumis käy välillä nykien komppaamassa. Vasemmistolaista vaihtoehtoa ei näytä olevan esillä, lukuun ottamatta ehkä Anna Kontulan ja parin muun urhean kulkua vastavirtaan.

Lähihistoriasta löytyisi kuitenkin vasemmistolle napattavaksi vaihtoehtoja troikan ”te leikkaatte, me lainaamme” -shokkipolitiikalle. Argentiinan talouden romahtaessa 2000-luvun vaihteessa uusi hallitus ilmoitti kansan massiivisen liikehdinnän painostamana laiminlyövänsä kansainvälisten velkojensa maksun sekä siirtyvänsä itsenäiseen valuuttapolitiikkaan ja elvyttämään tuloeroja kaventamalla. Kabinettisäätämisen lisäksi myös suora kamppailu toi tuloksia: kansainvälisen pääoman karattua maasta työttömäksi jääneet valtasivat entisiä työpaikkojaan ja pyörittivät niitä yhteisomistuksessa ilman pomoja vähentäen työttömyyttä. Tällainen täysin uusliberalistisen kaanonin vastainen talouspolitiikka johti niin voimakkaaseen kasvuun, että vain kolme vuotta uuden politiikan käyttöönoton jälkeen Argentiina maksoi yksipuolisesti takaisin kaikki velkansa IMF:lle.

Islanti taas on tasaisesti elpynyt vuoden 2008 historiallisen laajasta finanssikriisistä punavihreän hallituksen otettua villiksi tulleen pankkisektorin tiukkaan otteeseen ja pidettyä sosiaaliturvasta kiinni. Nyt kun olemme tilanteessa, jossa IMF:n neuvottelijatkin tunnustavat nykyisen leikkauspolitiikan olevan vahingollista Kreikalle, luulisi vasemmistopuolueilla olevan rohkeutta ja visiota vaihtoehdon ajamiseen?

On kuitenkin ehkä epäoikeudenmukaista ja harhaanjohtavaa niputtaa SDP ja Vasemmistoliitto täysin yhtenäiseksi liittoumaksi. Demarit ovat aina olleet innokkaampia EU-projektin syventäjiä. Jopa niin innokkaita, että 2000-luvun alun Euroopan sosiaalidemokratian kultaisten vuosien aikana, jolloin enemmistössä EU-maita oli demarijohto, kylvettiin nykyisen kriisin siemen euron maanisen laajentamisen ja finanssimarkkinoiden yhdentämisen kautta. Vasemmistoliitossa (ja sen edeltäjässä SKDL:ssä) on taas perinteisesti ollut vahvoja EU-vastaisia tendenssejä, jotka tulivat jälleen klassisella tavalla esiin eduskuntaryhmän hajottua hallitukseen mentäessä. Nykyisessä hallituksessa Vasemmistoliitto onkin hyvin pitkälti SDP:n panttivankina, mutta liikaa ymmärrystä ei pidä antaa; hallitukseen mentäessä selvästi tiedettiin mihin ollaan ryhtymässä.

Erityisen irvokkaalla tavalla Vasemmistoliiton ristiriitainen asema tuli esille toukokuussa 2012, kun punavihreän Syriza-puolueen nousu Kreikan hallituksen vetäjäksi näytti todennäköiseltä. Tilanne aiheutti Vasemmistoliiton viestinnässä omaperäistä skitsofreniaa: puoluelehti Kansan Uutisissa, jossa oli kuukausia toitotettu troikan lainaehtojen tukemisen ja hallituksen yhtenäisen EU-linjan tärkeyttä, nyt iloitsikin Kreikan kansan vastarinnasta kurjistamispolitiikkaa kohtaan. Puheenjohtaja Arhinmäkikin totesi rehdisti omassa blogissaan Suomen olevan osasyyllinen Syrizan nousun mahdollistaneen epätoivoisen sotkun synnyttämiseen. Salaliittoteorioihin taipuvainen voisikin epäillä, että vasemmiston salaisena strategiana on ajaa eurooppalaiset kaduille sadistisen leikkauspolitiikan avulla, jolloin radikaali vasemmisto nousisi maa kerrallaan valtaan.

On varmaa, että kriisin loppu on vielä kaukana. Monet tehdyt päätökset tulevat vaikuttamaan vuosikymmeniä, ja niiden tarkkaa merkitystä on vaikea ennustaa. Näyttää joka tapauksessa vahvasti siltä, että EU:n syvenevä integraatio tulee pitkälti tapahtumaan markkinoiden ja pääoman ehdoilla. Mutta kriiseissä on aina mahdollisuus radikaaleihin irtiottoihin. Ehkä todellinen vaihtoehto ja haastaja tälle kehitykselle ei tule vain kansallisista parlamenteista tai puoluetoimistoilta, vaan uusista, eurooppalaisista vastarinnan verkostoista.

Jaakko Rissanen

Kirjoitus on julkaistu alun perin Toimenpiteen numerossa 1/2012.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s